Keas kysyi...
"...kertoisitko seuraavaksi mahtavan kunnianhimosi salaisuuden. Vai onko se kunnianhimoa? Se voima, joka saa sinut keskittämään elämäsi taiteelle."
Kyllä minä taidan olla kunnianhimoinen omassa työssäni ja taiteen polullani, matkalla kohti teatterilaisuutta, ammattia itsessään. Mutta mikä sitten on se voima, "joka saa keskittämään elämän taiteelle"...
Nyt kun viilataan pilkkua, niin ollaan tarkkoja tässäkin asiassa. Nimittäin pikemminkin sanoisin, että keskitän työni taiteelle, mutta en sentään aivan aivan aivan koko elämääni, sellaista minäkään en millään kestäisi. Minun täytyy voida olla välillä vain "vapaa" taiteen asettamista paineista.
Miksi teatteri? Miksi taide?
Vastaus (tällä hetkellä) tähän kiperään kysymykseen on kuitenkin yksinkertainen...En tiedä!
Pakkohan jotain on oltava, että haluan tehdä tätä eikä minusta tule esimerkiksi lääkäriä tai eläintenhoitajaa, mutta en ainakaan vielä tiedä mitä.
Mutta voima...
Se on yksinkertaisesti fiilis, kova halu, tahto, puhtaasti omaa halua etsiä ja löytää. Jotain sellaista, mikä kukaan toinen ihminen ei voi antaa toiselle... Miksi autoa ostaessa punainen miellyttää enemmän kuin sininen? Miksi koiraroduissa toinen tuntuu rumalta ja toinen söpöltä? Ei kukaan tiedä. Neurologia on ihmeellinen.
Mutta tietämättömyys, ei sekään ole huono asia.
Kuten teatterissa, sielläkin on hieno ja todella vaikea laji täydellisesti hallittuna, missä jatkuvasti lavalla pitää uskaltautua olemaan tilanteessa, jossa tuntuu paskalta, ei tiedä mitä pitäisi tehdä, putoaa... ja kuinka kamalaa se on kuin sinua katsoo 300 ihmistä!!! Ei ihme että alkaa kuumottaa ja tietämättömyys on yllättäen ahdistavaa.
Mutta kun oppii rentoutumaan, päästää irti siitä pelosta ettei osaa, antaa vaan mennä ja luottaa itseensä, sieltä tulee myös voima tällaiseen työhön, voima myös kirjoittamiseen, voimaa elää sellaista elämää, että kuollessaan minä voin sanoa: "Mulla oli perkeleen hyvä elämä!"
lauantai 31. lokakuuta 2009
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
perjantai 23. lokakuuta 2009
Kaunista etsimässä (osa 4)
Mikä on kaunista? Olen jälleen lähempänä tuntematonta määränpäätä sillä polulla, jossa kauneutta etsin. Olen löytänyt jotain todella kaunista, jotain todella koskettavaa, herkkää, silti vahvaa eikä todellakaan heikkoa!
Nainen, hänen lahjansa, hänen TAITEENSA.
Ukrainan Talent voittaja 2009
Kseniya Simonova
Mikäli et tiedä mitä hän tekee, katso, lumoudu ja rakastu...
Käsien sanoma on ihmeellinen. Hänen lahjansa on ihmeellinen. Tarinan kerronnan voima on ihmeellinen.
YouTube olkoon ystäväsi nyt.
Nainen, hänen lahjansa, hänen TAITEENSA.
Ukrainan Talent voittaja 2009
Kseniya Simonova
Mikäli et tiedä mitä hän tekee, katso, lumoudu ja rakastu...
Käsien sanoma on ihmeellinen. Hänen lahjansa on ihmeellinen. Tarinan kerronnan voima on ihmeellinen.
YouTube olkoon ystäväsi nyt.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Hetken ajatus: "Heittäkää pois selästänne kaikki taakat"
"Heittäkää pois selästänne kaikki taakat, jotka vielä teitä pidättelevät ja etsikää rohkeasti niitä elämänne väreilyjä, joita rakastuneet parit katselevat auringonlaskussa järvellä, ja jotka määrittävät elämämme tahdin. Rikkaasti erilaisten tunteiden kokeminen vain kasvattaa luonnettamme, vaikka tunteet saavat meidät ahdistuneiksi, sulkeutuneiksi ja sekaviksi, ja tekevät meistä kahlittuja patsaita. Mutta kuinka monesti me unohdamme, että juuri ne tunteet rajaavat meidän elämämme rajat, ne jotka lopulta määräävät myös kuolemastamme."
Belja
Tämä sama teksti on pari julkaisua aikaisemmin postattu, johon Keas komentoi. Siksi jatkan tekstiä.
"Mitä tarkoitat taakkojen heittämisellä? Luopumista kaikesta mitä pitäisi tehdä ja heittäytymistä taiteen maailmaan?"
(Keas)
Unohdetaan ensin kokonaan taide ja kaikki minkä miellämme taiteeseen. (En pohdi voiko arki olla taidetta tai mitä on arjen taide) vaan sanon vain, että ajatellaan ainoastaan arkisesti. Tai kuinka arkista seuraavat ajatukseni voivat olla... ainakin minä pystyn noudattamaan omia neuvojani.
Tarkoitan, että millaista pitäisi elämämme olla, että kannattaa kuolla?
Jokainenhan on itse oman elämänsä sankari, niin sitä sanotaan, mutta liian moni hautautuu omien kahleidensa alle. Tarkoitan taakkojen heittämisellä sitä luopumista, mikä ainakin minulle tarkoittaa luopumista sellaisista asioista, jotka millään tavalla rajoittavat ja pitelevät elämääni. Jos esimerkiksi minulle päämäärä on teatteri ja taide siinä sivussa (kiitos kyllä!) niin haluan luopua sellaisesta, mikä kahlitsee minua pääsemästä tavoitteeseeni, KOSKA tiedostan, miten paljon minulta vaatii henkisesti "muuttua" niin, että löydän esimerkiksi itselleni tarkan taidekäsityksen. EI, tämäkään ei ole itsestään selvä. Opiskellessani kohti taiteen ammattia, minun on joskus tiedettävä, mitä minä edes opiskelen...
No mitä nämä asiat sitten on?
Se ei ainakaan minulle tarkoita luopumista kaikesta siitä "mitä pitäisi tehdä" vaan päin vastoin. On suhteutettava. Kysyn itseltäni: "Mitä minun täytyy tehdä, jotta saavutan tavoitteeni?" Ja en tietenkään luovu sellaisista asioista, jotka tekevät tulevaisuuteni ja päämääräni, esimerkiksi harjoitteleminen. Ja minun täytyy harjoitella. Mutta yhtä lailla, voidakseni "live like an art" minun ei tarvitse luopua siitä, mikä voi minua inspiroida, vaikka se olisikin arkista. Ei, minä en luovu ystävistäni, perheestäni, kaupassa käynnistä, laskujen maksamisesta enkä auton pesusta, vaikka niitä "pitäisi tehdä" ja vaikka kokisin ettei niillä toimilla ole mitään tekemistä päämäärieni kanssa. KOSKA minussa saa olla erikseen TAIDE-minä, SISKO-minä, ROOLI-minä kuin myös jossain syvällä MINÄ. On suhteutettava ja ymmärrettävä ero.
Tai miksei antautua vain taiteen maailmaan?
Se joka voi elää "vain taiteessa, hengittää vain taidetta ja käyttää myös ravintonaan vain taidetta" on joku muu kuin MINÄ. Minä olen vain ihminen, ihminen taiteen polulla, alkuvaiheessa, elämässä alkuvaiheessa. Mitä taide on? Missä taidetta on? Mitä on arjen taide? Onko arjessa taidetta? MINÄ vasta etsii. Onhan polkua tässä jäljellä.
Keas kiitos kysymyksistäsi ja toivottavasti ajatukseni yhtään selvensi sinua! :)
Belja
Tämä sama teksti on pari julkaisua aikaisemmin postattu, johon Keas komentoi. Siksi jatkan tekstiä.
"Mitä tarkoitat taakkojen heittämisellä? Luopumista kaikesta mitä pitäisi tehdä ja heittäytymistä taiteen maailmaan?"
(Keas)
Unohdetaan ensin kokonaan taide ja kaikki minkä miellämme taiteeseen. (En pohdi voiko arki olla taidetta tai mitä on arjen taide) vaan sanon vain, että ajatellaan ainoastaan arkisesti. Tai kuinka arkista seuraavat ajatukseni voivat olla... ainakin minä pystyn noudattamaan omia neuvojani.
Tarkoitan, että millaista pitäisi elämämme olla, että kannattaa kuolla?
Jokainenhan on itse oman elämänsä sankari, niin sitä sanotaan, mutta liian moni hautautuu omien kahleidensa alle. Tarkoitan taakkojen heittämisellä sitä luopumista, mikä ainakin minulle tarkoittaa luopumista sellaisista asioista, jotka millään tavalla rajoittavat ja pitelevät elämääni. Jos esimerkiksi minulle päämäärä on teatteri ja taide siinä sivussa (kiitos kyllä!) niin haluan luopua sellaisesta, mikä kahlitsee minua pääsemästä tavoitteeseeni, KOSKA tiedostan, miten paljon minulta vaatii henkisesti "muuttua" niin, että löydän esimerkiksi itselleni tarkan taidekäsityksen. EI, tämäkään ei ole itsestään selvä. Opiskellessani kohti taiteen ammattia, minun on joskus tiedettävä, mitä minä edes opiskelen...
No mitä nämä asiat sitten on?
Se ei ainakaan minulle tarkoita luopumista kaikesta siitä "mitä pitäisi tehdä" vaan päin vastoin. On suhteutettava. Kysyn itseltäni: "Mitä minun täytyy tehdä, jotta saavutan tavoitteeni?" Ja en tietenkään luovu sellaisista asioista, jotka tekevät tulevaisuuteni ja päämääräni, esimerkiksi harjoitteleminen. Ja minun täytyy harjoitella. Mutta yhtä lailla, voidakseni "live like an art" minun ei tarvitse luopua siitä, mikä voi minua inspiroida, vaikka se olisikin arkista. Ei, minä en luovu ystävistäni, perheestäni, kaupassa käynnistä, laskujen maksamisesta enkä auton pesusta, vaikka niitä "pitäisi tehdä" ja vaikka kokisin ettei niillä toimilla ole mitään tekemistä päämäärieni kanssa. KOSKA minussa saa olla erikseen TAIDE-minä, SISKO-minä, ROOLI-minä kuin myös jossain syvällä MINÄ. On suhteutettava ja ymmärrettävä ero.
Tai miksei antautua vain taiteen maailmaan?
Se joka voi elää "vain taiteessa, hengittää vain taidetta ja käyttää myös ravintonaan vain taidetta" on joku muu kuin MINÄ. Minä olen vain ihminen, ihminen taiteen polulla, alkuvaiheessa, elämässä alkuvaiheessa. Mitä taide on? Missä taidetta on? Mitä on arjen taide? Onko arjessa taidetta? MINÄ vasta etsii. Onhan polkua tässä jäljellä.
Keas kiitos kysymyksistäsi ja toivottavasti ajatukseni yhtään selvensi sinua! :)
tiistai 20. lokakuuta 2009
Kun koko kaupunki nukkui...
"On tosi outoa kun koko kaupunki nukkuu. Ihan kuin olisi sodan jäljiltä. En nähnyt yhtään katulamppua palavan, en yhtään ihmistä kävelevän. En yhtäkään autoa ajavan enkä yhdessäkään ikkunassa valoa."
(Neiti Tukaani)
Niin.
Niin.
Niin.
Siksi minä kirjoitan yöllä. Sillä onhan yökin tehty elettäväksi, kirjoitettavaksi elävien kirjoihin.
(Neiti Tukaani)
Niin.
Niin.
Niin.
Siksi minä kirjoitan yöllä. Sillä onhan yökin tehty elettäväksi, kirjoitettavaksi elävien kirjoihin.
maanantai 19. lokakuuta 2009
Hetken ajatus: Heittäkää pois selästänne kaikki taakat
"Heittäkää pois selästänne kaikki taakat, jotka vielä teitä pidättelevät ja etsikää rohkeasti niitä elämänne väreilyjä, joita rakastuneet parit katselevat auringonlaskussa järvellä, ja jotka määrittävät elämämme tahdin. Rikkaasti erilaisten tunteiden kokeminen vain kasvattaa luonnettamme, vaikka tunteet saavat meidät ahdistuneiksi, sulkeutuneiksi ja sekaviksi, ja tekevät meistä kahlittuja patsaita. Mutta kuinka monesti me unohdamme, että juuri ne tunteet rajaavat meidän elämämme rajat, ne jotka lopulta määräävät myös kuolemastamme."
Belja
Belja
Hetken ajatus: "Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain."
Jatkoa tekstille "Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain."
"Jotta voi saada, pitää luopua. Jotta voi löytää, täytyy etsiä ja jotta voi päästä sisälle, täytyy koputtaa."
(Neiti PikkuMyy)
Jotta voin olla joskus taiteen ammatissa, minun täytyy luopua jostain.
Jotta voin löytää mitä taide on, minun täytyy etsiä, etsiä harjoittelemalla.
Ja jotta voin tämän kaiken ymmärtää, minun täytyy hellästi koputtaa, vain omalla nyrkillä, rystysilläni vasten ovea, ei millään muulla. Ei kukaan muu voi tätä puolestani tehdä, niin kipeää kuin se myös voi tehdä.
Niin. Taide on jotain käsittämätöntä, sehän me jo tiedettiinkin.
"Jotta voi saada, pitää luopua. Jotta voi löytää, täytyy etsiä ja jotta voi päästä sisälle, täytyy koputtaa."
(Neiti PikkuMyy)
Jotta voin olla joskus taiteen ammatissa, minun täytyy luopua jostain.
Jotta voin löytää mitä taide on, minun täytyy etsiä, etsiä harjoittelemalla.
Ja jotta voin tämän kaiken ymmärtää, minun täytyy hellästi koputtaa, vain omalla nyrkillä, rystysilläni vasten ovea, ei millään muulla. Ei kukaan muu voi tätä puolestani tehdä, niin kipeää kuin se myös voi tehdä.
Niin. Taide on jotain käsittämätöntä, sehän me jo tiedettiinkin.
Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain.
Taide satuttaa. "Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain." Kyllä, luennoitsijani on oikeassa. Tätä on vain niin vaikea ymmärtää, ainakin niiden jotka eivät tässä elä tai eivät voi elää.
Jotta minusta tulee taiteen ammattilainen, minun on voitava uhrata myös jotain tämän hetkisestä elämästäni. "Taide on sitä, mikä satuttaa." Näin paljon se sattuu...
"Hajota ja hallitse."
Minun on pakko. Anteeksi.
Minun on pakko. Anteeksi.
Mutta minun on pakko...
On harmillista, etteivät kaikki tai juuri kukaan ihminen lähelläni ymmärrä tilannetta, tai tätä hetkeä, mutta en voi vaatiakaan sitä heiltä. Se olisi jo paljonpyydetty. Pala riittää, tai ehkä kunnioitus. Toisia ystäviä, joita näin ennen usein, näen enää vain harvoin. Miksi? Joudun valitemaan seuraani myös sen mukaan, mikä tulevaisuuteni tulee olemaan, se millaisen minä siitä haluan. Ihminen on itsekäs.
Tietysti on sellaisiakin ystäviä, joita näen todella usein, kuten Neiti Tukaani ja PikkuMyy, mutta heillä on sellainen piirre, mikä on myös välttämätöntä minun tulevaisuudelleni. Jotta minusta tulee teatterin, TAITEEN ammattilainen, on minun harjoitettava kehoani, mutta ehkä vielä enemmän mieltäni tässä prosessissa. Ja tämä prosessi käydään minun mielessäni.
Ja se on raskasta lähimmäisilleni.
Mutta lähimmäiseni, rakkaat, kun minä sitten näen teitä ja me vain olemme ilman taiteen minulle asettamaa painetta, olen teille täysin auki (kuten lavalla sanotaan) ja kunnioitan myös teitä juuri sellaisena kuin te olette enkä vaadi teiltä mitään mitä te ette halua, kuten taide vaatii. Tiedän, että kulttuuri on teille sitä "ihan jees kamaa", ei se mitään. Tämä kaikki ei tarkoita etten halua olla teidän kanssanne, mutta olen nyt vain toisenlaisessa vaiheessa. Pyydän, että voitte yrittää ymmärtää ja kunnioittaa tätä. Sillä
"Tätä se elämä nyt on! Ja ennen kaikkea hyväksy!"
Niin. Voi.
Surusilmiä ihan kaksittain.
"Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain.
Taide on sitä, mikä satuttaa."
Kuuntele kappale:
So nice so smart // Kimya Dawson
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
"Stand by me!"
Milloin sinä olet viimeksi tuntenut näin?
When the night has come
And the land is dark
And the moon is the only light we'll see
Kuvittele pimeä. Kuvittele kaksi ihmistä. He pitävät toisistaan... oi he todella pitävät toisistaan... ja todellakin, kuun valo on ainoa asia, minkä kumpikin toisen lisäksi näkee, autossa jossa he istuvat.
No I won't be afraid, no I won't be afraid
"En enää pelkää! Pidä minusta vain kiinni äläkä päästä koskaan irti!"
Just as long as you stand, stand by me
And darlin', darlin', stand by me, oh now now stand by me
Stand by me, stand by me
Autossa, joka on pysäköity aukeavan pellon laitaan, sellaiseen rauhalliseen paikkaan. Siinä sisällä he istuvat lauantaina, pimeänä iltana kuten lokakuu jo illalla on.
If the sky that we look upon
Should tumble and fall
And the mountains should crumble to the sea
I won't cry, I won't cry, no I won't shed a tear
Just as long as you stand, stand by me
"En enää koskaan itke! Pidä minusta vain kiinni äläkä päästä koskaan irti!"
And darlin', darlin', stand by me, oh stand by me
Stand by me, stand by me, stand by me-e, yeah
Whenever you're in trouble won't you stand by me, oh now now stand by me
Oh stand by me, stand by me, stand by me
Darlin', darlin', stand by me-e, stand by me
Siinä autossa he edelleen istuvat, aivan kahdestaan vain. Radiossa soi tämä laulu, mutta eivt he sitä enää kuule. Ei tarvitse, ei todellakaan enää ei. He vain toistensa luona pysyvät, suutelevat hellästi, ensimmäistä kertaa huulillaan koskettavat toistensa huulia ja kumpikin hiljaa sydämessään hymähtää:
Oh stand by me, stand by me, stand by me!
When the night has come
And the land is dark
And the moon is the only light we'll see
Kuvittele pimeä. Kuvittele kaksi ihmistä. He pitävät toisistaan... oi he todella pitävät toisistaan... ja todellakin, kuun valo on ainoa asia, minkä kumpikin toisen lisäksi näkee, autossa jossa he istuvat.
No I won't be afraid, no I won't be afraid
"En enää pelkää! Pidä minusta vain kiinni äläkä päästä koskaan irti!"
Just as long as you stand, stand by me
And darlin', darlin', stand by me, oh now now stand by me
Stand by me, stand by me
Autossa, joka on pysäköity aukeavan pellon laitaan, sellaiseen rauhalliseen paikkaan. Siinä sisällä he istuvat lauantaina, pimeänä iltana kuten lokakuu jo illalla on.
If the sky that we look upon
Should tumble and fall
And the mountains should crumble to the sea
I won't cry, I won't cry, no I won't shed a tear
Just as long as you stand, stand by me
"En enää koskaan itke! Pidä minusta vain kiinni äläkä päästä koskaan irti!"
And darlin', darlin', stand by me, oh stand by me
Stand by me, stand by me, stand by me-e, yeah
Whenever you're in trouble won't you stand by me, oh now now stand by me
Oh stand by me, stand by me, stand by me
Darlin', darlin', stand by me-e, stand by me
Siinä autossa he edelleen istuvat, aivan kahdestaan vain. Radiossa soi tämä laulu, mutta eivt he sitä enää kuule. Ei tarvitse, ei todellakaan enää ei. He vain toistensa luona pysyvät, suutelevat hellästi, ensimmäistä kertaa huulillaan koskettavat toistensa huulia ja kumpikin hiljaa sydämessään hymähtää:
Oh stand by me, stand by me, stand by me!
perjantai 16. lokakuuta 2009
Ajatuksia taiteilijuudesta...
Taas on käyty koulua.
"Taiteilijuus: ukkosmyrsky, siis räjähtävää ulosantia ja sisällöllistä tykitystä."
(Janne Puustinen)
"Taiteilijuus: orava, siis vapaa mutta määrätietoinen."
"Taitelijuus: tyyni järven pinta, siis heijastus jostain samanlaisesta ollessaan silti erilainen, pieni liike muuttaa koko pintaa ja kuin tämä maailma."
Ei ollut ryhmätyö - onneksi.
Taide on siinä hetkessä "se jokin kaunis hymähdys", kuin tyyni järven pinta. Kuvittele itse: seisot hennosti usvaisena aamuna ihan tavallisen järven rannalla, katsot kohti lähes seisahtunutta liikettä, veden pintaa ja hengität. Kukaan ei seuraa tätä näytelmää. Mikää ei vielä ole taidetta - oletamme. Mutta sitten jonkin vaikutuksesta, järven pinta muuttuu. Alkaa syntyä liikettä, ääntä ja eloa. Järven pinta alkaa elää! Nyt on syntynyt vaikutus - olkoon järvi me ihmiset ja liike silloin vaikutus meissä. Miten itse reagoit kohdatessasi jotain vaikuttavaa? Kuvittele.
Seisot edelleen järven rannalla, on edelleen usvainen aamu ja se tavallinen järvi. Sitten taas järvi tyyntyy ja aurinko alkaa nousta horisontissa. Tuulee ehkä vähän. Herääminen alkaa.
Missä oli taide? Oliko taide vaikutus järven pinnalla, kuohunta, liike ja elo? Oliko taide vaikutus hänessä, joka seisoi järven rannalla katsoen näytelmää? Vai oliko taide jotain sellaista, mitä ei vielä ymmärtänyt pinta eikä katsoja, jokin hymähdys heidän välillään?
Niin. Jossainhan sen täytyy kuitenkin olla: "- kuin tämä maailma."
Taiteilijuus on ihmeellinen asia. Sehän me jo tiedettiinkin.
"Taiteilijuus: ukkosmyrsky, siis räjähtävää ulosantia ja sisällöllistä tykitystä."
(Janne Puustinen)
"Taiteilijuus: orava, siis vapaa mutta määrätietoinen."
"Taitelijuus: tyyni järven pinta, siis heijastus jostain samanlaisesta ollessaan silti erilainen, pieni liike muuttaa koko pintaa ja kuin tämä maailma."
Ei ollut ryhmätyö - onneksi.
Taide on siinä hetkessä "se jokin kaunis hymähdys", kuin tyyni järven pinta. Kuvittele itse: seisot hennosti usvaisena aamuna ihan tavallisen järven rannalla, katsot kohti lähes seisahtunutta liikettä, veden pintaa ja hengität. Kukaan ei seuraa tätä näytelmää. Mikää ei vielä ole taidetta - oletamme. Mutta sitten jonkin vaikutuksesta, järven pinta muuttuu. Alkaa syntyä liikettä, ääntä ja eloa. Järven pinta alkaa elää! Nyt on syntynyt vaikutus - olkoon järvi me ihmiset ja liike silloin vaikutus meissä. Miten itse reagoit kohdatessasi jotain vaikuttavaa? Kuvittele.
Seisot edelleen järven rannalla, on edelleen usvainen aamu ja se tavallinen järvi. Sitten taas järvi tyyntyy ja aurinko alkaa nousta horisontissa. Tuulee ehkä vähän. Herääminen alkaa.
Missä oli taide? Oliko taide vaikutus järven pinnalla, kuohunta, liike ja elo? Oliko taide vaikutus hänessä, joka seisoi järven rannalla katsoen näytelmää? Vai oliko taide jotain sellaista, mitä ei vielä ymmärtänyt pinta eikä katsoja, jokin hymähdys heidän välillään?
Niin. Jossainhan sen täytyy kuitenkin olla: "- kuin tämä maailma."
Taiteilijuus on ihmeellinen asia. Sehän me jo tiedettiinkin.
torstai 15. lokakuuta 2009
Tie inspiraatioon
"Laiskuus on alkusysäys inspiraatiolle."
Ehdottoman totta. Ollessasi tekemättömässä tilassa, ollessasi maailman laiskin ihminen ja tyhjä, on inspiraatio lähellä. Pakkohan sen on! Sillä kun keho ja mieli on tyhjennettyjä, ovat ne samalla valmiita vastaanottamaan seuraavan impulssin, joka taas johtaa inspiraatioon!
On impulssi sitten aistihavainto, muisto tai mikä tahsansa lähde, syntyy siitä oivallus, ajatus ja näpsähdys, mistä voi syntyä jälleen ehkä jotain kaunista, ehkä jotain uutta ja silloin ehkä jopa taidetta.
"Ole laiska!" sanon.
Ehdottoman totta. Ollessasi tekemättömässä tilassa, ollessasi maailman laiskin ihminen ja tyhjä, on inspiraatio lähellä. Pakkohan sen on! Sillä kun keho ja mieli on tyhjennettyjä, ovat ne samalla valmiita vastaanottamaan seuraavan impulssin, joka taas johtaa inspiraatioon!
On impulssi sitten aistihavainto, muisto tai mikä tahsansa lähde, syntyy siitä oivallus, ajatus ja näpsähdys, mistä voi syntyä jälleen ehkä jotain kaunista, ehkä jotain uutta ja silloin ehkä jopa taidetta.
"Ole laiska!" sanon.
tiistai 13. lokakuuta 2009
Hetken ajatus: "Tunsin tänään, kuinka juna hengittää."
Istun junassa. Juna heiluu mitättömän pienesti.
"Tämä hengittää!"
Ei sitä kukaan muu huomaa kuin minä. Tiedän.
Vaunu on lähes tyhjä: minä sekä silmälasipäinen nainen, jolla on ruskea hattaratukka kainosti poninhännällä. Meidän lisäki aivan vaunun toisessa päässä istuu vanhempi hiljainen nainen, selin minuun. Penkkien välistä näen kaistaleen päätä kun kurkistan. En kehtaa kauaa tuijottaa puolikasta takaraivoa. Ei edes tarvitse.
Hiljalleen tulee lisää ihmisiä, enkä enää tunne hengitystä. Ihmisliha tukehduttaa toisensa ja tappaa lopuksi sitten itsensä. Kuka nyt kärsimyksessä kestäisi kauaa elää?
Sitten tulee vanha aviopari. Mies ja nainen lapsenlapsensa kanssa. Mies istuu nyt sen silmälasipäisen naisen vieressä, vaimo miehensä edessä ja lasta en edes näe. Hän on turvassa pesässä. Mies näkee, kun katson häntä nopeasti, ehkä ihmettelee. Hänellä on tarkka ja napakka puhe, ei kuitenkaan mikään kovin äänekäs, tarkka vain ja oikein selkeä. Ryppyiset kädet laskevat rahaa junalippuihin, ovat merkki työstä. Vaari on kokenut. Lapsenlapsen ääni kuuluu jostain vaimon vierestä.
Juna lähtee. Vihdoin.
"Tunsin tänään, kuinka juna hengittää. Siinä se rintakehä nousi ja laski vuoroin, ja minä olin mukana. Se oli kaunista. Hetken tunsin olevani muualla kuin junassa, sylissä minä istuin."
"Tämä hengittää!"
Ei sitä kukaan muu huomaa kuin minä. Tiedän.
Vaunu on lähes tyhjä: minä sekä silmälasipäinen nainen, jolla on ruskea hattaratukka kainosti poninhännällä. Meidän lisäki aivan vaunun toisessa päässä istuu vanhempi hiljainen nainen, selin minuun. Penkkien välistä näen kaistaleen päätä kun kurkistan. En kehtaa kauaa tuijottaa puolikasta takaraivoa. Ei edes tarvitse.
Hiljalleen tulee lisää ihmisiä, enkä enää tunne hengitystä. Ihmisliha tukehduttaa toisensa ja tappaa lopuksi sitten itsensä. Kuka nyt kärsimyksessä kestäisi kauaa elää?
Sitten tulee vanha aviopari. Mies ja nainen lapsenlapsensa kanssa. Mies istuu nyt sen silmälasipäisen naisen vieressä, vaimo miehensä edessä ja lasta en edes näe. Hän on turvassa pesässä. Mies näkee, kun katson häntä nopeasti, ehkä ihmettelee. Hänellä on tarkka ja napakka puhe, ei kuitenkaan mikään kovin äänekäs, tarkka vain ja oikein selkeä. Ryppyiset kädet laskevat rahaa junalippuihin, ovat merkki työstä. Vaari on kokenut. Lapsenlapsen ääni kuuluu jostain vaimon vierestä.
Juna lähtee. Vihdoin.
"Tunsin tänään, kuinka juna hengittää. Siinä se rintakehä nousi ja laski vuoroin, ja minä olin mukana. Se oli kaunista. Hetken tunsin olevani muualla kuin junassa, sylissä minä istuin."
maanantai 12. lokakuuta 2009
Hetken ajatus: "Kun ihminen on yksinäinen"
Kun ihminen on yksinäinen. (Pelkkä sivulause, mutta entä jos ei ole niin paljon asiaa että voisi kirjoittaa edes päälausetta.)
Kielioppi on muuten enemmän kuin tarpeellista ja juuri siksi niin syvältä... Emmekö varsinkin me suomalaiset lähes oksenna, kun koemme jonkin asian meille tarpeelliseksi tai että itse olemme jollekin toiselle tarpeellisia? Ja silti kukaan ei halua olla yksinäinen, paremminkin haluttu.
Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa kokea, kun ei ole millään muotoa tervetullut eikä haluttu. Esimerkiksi ryhmäläisenä, ohjaajana, opettajana... tittelin päällä on yleensä kiva pällistellä.
"Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Kirja päivässä pitää kaikki muut ihmiset loitolla."
Kuinka moni kirjoittaa työhakemukseen harrastukseksi lukemisen? No onneksi minä en ole työnantaja.
Elämä on monimutkainen (ja sairas), mutta sehän me jo tiedettiinkin.
Kielioppi on muuten enemmän kuin tarpeellista ja juuri siksi niin syvältä... Emmekö varsinkin me suomalaiset lähes oksenna, kun koemme jonkin asian meille tarpeelliseksi tai että itse olemme jollekin toiselle tarpeellisia? Ja silti kukaan ei halua olla yksinäinen, paremminkin haluttu.
Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa kokea, kun ei ole millään muotoa tervetullut eikä haluttu. Esimerkiksi ryhmäläisenä, ohjaajana, opettajana... tittelin päällä on yleensä kiva pällistellä.
"Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Kirja päivässä pitää kaikki muut ihmiset loitolla."
Kuinka moni kirjoittaa työhakemukseen harrastukseksi lukemisen? No onneksi minä en ole työnantaja.
Elämä on monimutkainen (ja sairas), mutta sehän me jo tiedettiinkin.
torstai 8. lokakuuta 2009
Kun haluaisi vain unohtaa
Pitäisi muistaa ja oppia, ettei unohtaminen ole se helpoin ratkaisu... ei todellakaan.
"Koettelemukset voivat olla ankarampia kuin ihminen on odottanutkaan. Ne ovat kuitenkin oppimisen kannalta välttämättömiä, ja jokainen niistä auttaa meitä pääsemään lähemmäksi unelmaamme." (Valon soturin käsikirja/ Paulo Coelho)
"Voimme tehdä monia virheitä elämässämme. Paitsi yhtä, sitä joka tuhoaa meidät." (Valon soturin käsikirja/ Paulo Coelho)
"Ne jotka eivät ole koskaan ottaneet riskejä, kykenevät vain näkemään toisten tappiot." (Yksitoista minuuttia/ Paulo Coelho)
"Kukaan ei pääse pakoon sydäntään. Sen vuoksi on paras kuunnella mitä se kertoo, koska vain siten voi välttää odottamattomat iskut." (Alkemisti/ Paulo Coelho)
Jos mitenkään ei ilmennyt, niin kyseinen herra on ehdoton kirjailija suosikkini. Kuinka paljon minä arvostankaan ihmistä jättämänsä tekstin perusteella... Mutta mikäli et ole hänen yhteenkään teokseen tutustunut, niin ihmeessä halutessasi aloita viimeisestä mainitsemastani, Alkemistista. Siinä kiteytyvät kirjailijan ajatukset todella hyvin, kirjoitustyyli näkyy vahvasti, ja muiden hänen kirjojen lukeminen voi myöhemmin olla helpompaa...
Mutta ei unohdeta... eihän?
"Unohtaminen on tuskallista." (Paulo Coelho)
"Koettelemukset voivat olla ankarampia kuin ihminen on odottanutkaan. Ne ovat kuitenkin oppimisen kannalta välttämättömiä, ja jokainen niistä auttaa meitä pääsemään lähemmäksi unelmaamme." (Valon soturin käsikirja/ Paulo Coelho)
"Voimme tehdä monia virheitä elämässämme. Paitsi yhtä, sitä joka tuhoaa meidät." (Valon soturin käsikirja/ Paulo Coelho)
"Ne jotka eivät ole koskaan ottaneet riskejä, kykenevät vain näkemään toisten tappiot." (Yksitoista minuuttia/ Paulo Coelho)
"Kukaan ei pääse pakoon sydäntään. Sen vuoksi on paras kuunnella mitä se kertoo, koska vain siten voi välttää odottamattomat iskut." (Alkemisti/ Paulo Coelho)
Jos mitenkään ei ilmennyt, niin kyseinen herra on ehdoton kirjailija suosikkini. Kuinka paljon minä arvostankaan ihmistä jättämänsä tekstin perusteella... Mutta mikäli et ole hänen yhteenkään teokseen tutustunut, niin ihmeessä halutessasi aloita viimeisestä mainitsemastani, Alkemistista. Siinä kiteytyvät kirjailijan ajatukset todella hyvin, kirjoitustyyli näkyy vahvasti, ja muiden hänen kirjojen lukeminen voi myöhemmin olla helpompaa...
Mutta ei unohdeta... eihän?
"Unohtaminen on tuskallista." (Paulo Coelho)
Väkivallassa
Erottele ensin
... selvä ja näkyvä väkivalta,
... piilevä väkivalta,
... verbaalinen väkivalta ja
... henkinen/fyysinen väkivalta (vielä erikseen).
Mitä havaintoja? Milloin sitä ihminen onkaan väkivallan keskellä? Milloin minuun kohdistuu väkivaltaa, minkä minä koen väkivallaksi ja mitä tilanteessa pitäisi tehdä?
Tänään olin tilanteessa, jossa minuun käytettiin selvää ja näkyvää väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa. Miksi? Valitsinko itse tilanteen? En. Olin koulussa. Kyseessä oli toinen opiskelija. Olimme tunnilla. Hänellä oli tilanteessa kaikki auktoriteetti ja vastuu, sekä tietysti näistä seikoista johtuen myös valta. Kuinka hän käytti tilanteen? Hän teki tilanteesta väkivaltaisen, minua kohtaan. Kenties muita ryhmäläisiäkin kohtaan. Ymmärsikö hän itse tehneensä näin? Ei.
"HUUDA!"
Minä vihaan itseäni kun huudan. Minä vältän ääneni korottamista ja huutamista viimeiseen asti ja kun satunnaisesti sorrun niin alhaiseen käytökseen, etten enää verbaalisesti osaa normaalisti itseäni ilmaista ja huudan, vihaan vihaan vihaan itseäni. En osaa kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka joutuvat toistuvasti turvautumaan huutamiseen. Onko huutaminen väkivaltaa? Minulle se on. Verbaalisesti jotain menee jo rikki.
"Väkivalta on aina ase jo itsessään."
Kyllä. Voidaanko tästä olla eri mieltä? Voidaan. Maailmassa on yhtä monta persoonaa kuin on ihmsitä. Myös siis väkivallalla on aika helvetin monta persoonaa! Tänään kohtasin jälleen yhden.
"AHDISTAA!"
Väkivalta sattuu. Kaikissa muodoissaan. Se lamaannuttaa. Se vie kyvyn ilmaista itseään rationaalisesti, ajattelu katkeilee, keho alkaa reagoida. Painun kasaan. Hävettää. Puolustan itseäni. Käpristelen. Jäykistyn. Jännitän. Keho hikoaa, haluaa paeta. SUOJATA. Ahdistus on myös suojatunne. Kunpa toinen ihminen vain osaisi toisen kehosta lukea kaikki nämä suhteellisen selvätkin merkit: "Minä en enää pysty!"
"AGGRESSIOTA PITÄÄ KÄSITELLÄ!"
Niin pitää. Mutta niin on monta väylää kuin on ihmistäkin. Tämä on minun valintani. Minä en huuda. Kun minä voin itseni hillitä, minä en huuda. Minä kuuntelen. Jos toisen täytyy sortua huutamiseen, minun pitää vain kuunnella tarkemmin. Minkä viestin toinen oikeasti minulle lähettää? Useinkaan ei sitä mikä huutaen tulee ulos...
... selvä ja näkyvä väkivalta,
... piilevä väkivalta,
... verbaalinen väkivalta ja
... henkinen/fyysinen väkivalta (vielä erikseen).
Mitä havaintoja? Milloin sitä ihminen onkaan väkivallan keskellä? Milloin minuun kohdistuu väkivaltaa, minkä minä koen väkivallaksi ja mitä tilanteessa pitäisi tehdä?
Tänään olin tilanteessa, jossa minuun käytettiin selvää ja näkyvää väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa. Miksi? Valitsinko itse tilanteen? En. Olin koulussa. Kyseessä oli toinen opiskelija. Olimme tunnilla. Hänellä oli tilanteessa kaikki auktoriteetti ja vastuu, sekä tietysti näistä seikoista johtuen myös valta. Kuinka hän käytti tilanteen? Hän teki tilanteesta väkivaltaisen, minua kohtaan. Kenties muita ryhmäläisiäkin kohtaan. Ymmärsikö hän itse tehneensä näin? Ei.
"HUUDA!"
Minä vihaan itseäni kun huudan. Minä vältän ääneni korottamista ja huutamista viimeiseen asti ja kun satunnaisesti sorrun niin alhaiseen käytökseen, etten enää verbaalisesti osaa normaalisti itseäni ilmaista ja huudan, vihaan vihaan vihaan itseäni. En osaa kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka joutuvat toistuvasti turvautumaan huutamiseen. Onko huutaminen väkivaltaa? Minulle se on. Verbaalisesti jotain menee jo rikki.
"Väkivalta on aina ase jo itsessään."
Kyllä. Voidaanko tästä olla eri mieltä? Voidaan. Maailmassa on yhtä monta persoonaa kuin on ihmsitä. Myös siis väkivallalla on aika helvetin monta persoonaa! Tänään kohtasin jälleen yhden.
"AHDISTAA!"
Väkivalta sattuu. Kaikissa muodoissaan. Se lamaannuttaa. Se vie kyvyn ilmaista itseään rationaalisesti, ajattelu katkeilee, keho alkaa reagoida. Painun kasaan. Hävettää. Puolustan itseäni. Käpristelen. Jäykistyn. Jännitän. Keho hikoaa, haluaa paeta. SUOJATA. Ahdistus on myös suojatunne. Kunpa toinen ihminen vain osaisi toisen kehosta lukea kaikki nämä suhteellisen selvätkin merkit: "Minä en enää pysty!"
"AGGRESSIOTA PITÄÄ KÄSITELLÄ!"
Niin pitää. Mutta niin on monta väylää kuin on ihmistäkin. Tämä on minun valintani. Minä en huuda. Kun minä voin itseni hillitä, minä en huuda. Minä kuuntelen. Jos toisen täytyy sortua huutamiseen, minun pitää vain kuunnella tarkemmin. Minkä viestin toinen oikeasti minulle lähettää? Useinkaan ei sitä mikä huutaen tulee ulos...
"Minä kirjoitan kuuman, palavan rakkauden leimuavassa hehkussa,
villimetsän hermostuneen liikkeen ympäri raakkuvan sieluparven hätähuutojen,
tunnevirran ajatuksien läpi tikarilla iskien sydämeen
ja jumalten laulut räjähtävät aaltojen iskut täysien turistirantojen ylle."
Minulla on jo keinoni.
Minulla on jo lauluni.
Minulla on jo väyläni.
Minulla on jo sanani.
Sinä et vain vielä näe sitä...
tiistai 6. lokakuuta 2009
Ja ennen kaikkea hyväksy
Ihan vaan hellästi
tässä näin lähekkäin.
Kädessäsi käteni,
puristuksessa varmassa.
Irti en päästä milloinkaan,
lopu ei matka hautaankaan.
Ihan vaan hellästi
tässä näin lähekkäin.
Sitä se elämä on. Ollaan lähekkäin, tunnustellaan toista ja liikutaan putkessa. Ollaan kasvokkain, vereslihalla ja vedetään yhdessä näkymätöntä köyttä. Kumpi voittaa silloin? Ei tätä kamppailua ratkaista enää voimalla, vaan ongelmanratkaisukyvyllä, vaikuttumisella, kuuntelulla ja ennen kaikkea hyväkymisellä.
Vaikutu siitä mitä toinen tekee.
Kuuntele sitä mitä toinen tekee.
Hyväksy se, mitä toinen tarjoaa.
Luottamus on yhteistä työtä - kumpikin antaa ja saa.
tässä näin lähekkäin.
Kädessäsi käteni,
puristuksessa varmassa.
Irti en päästä milloinkaan,
lopu ei matka hautaankaan.
Ihan vaan hellästi
tässä näin lähekkäin.
Sitä se elämä on. Ollaan lähekkäin, tunnustellaan toista ja liikutaan putkessa. Ollaan kasvokkain, vereslihalla ja vedetään yhdessä näkymätöntä köyttä. Kumpi voittaa silloin? Ei tätä kamppailua ratkaista enää voimalla, vaan ongelmanratkaisukyvyllä, vaikuttumisella, kuuntelulla ja ennen kaikkea hyväkymisellä.
Vaikutu siitä mitä toinen tekee.
Kuuntele sitä mitä toinen tekee.
Hyväksy se, mitä toinen tarjoaa.
Luottamus on yhteistä työtä - kumpikin antaa ja saa.
Hetken ajatus teatterista...
"Herneenrantu, itusiili ja kasvualusta. Siinä oikea kolmikko. Hetken ehkä pyörähtävät, kuka milloin missäkin, sitten jo näytelmä loppuu ja yleisö taputtaa ja hurraa rajusti. Rivoako? Kysyn ujosti. Herneenrantu nuupallaan, itusiili piikkejään jo takahuoneessaan teroittaa seuraavaa esitystä varten ja kasvoalusta - no se jää lavalle, jämähtäneenä, kaikkensa antaneena."
Teatteri on vereslihalla oloa, kaikkensa antamista, kyyneliä ja puhdasta verta. Mutta sehän me jo tiedettiinkin.
Teatteri on vereslihalla oloa, kaikkensa antamista, kyyneliä ja puhdasta verta. Mutta sehän me jo tiedettiinkin.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Kaunista etsimässä (osa 3)
Nyt olen askeleen lähempänä taidekäsitystäni. Voitte selata aikaisempiin merkintöihin, jossa luennolla oltuani jäin pohtimaan omaa taidekäsitystäni. Koska ihminen ei voi sanoa mitä taide on, minulla voi olla täysin oma taidekäsitykseni. Tämä ei ole valmis, mutta ehkä itunen.
"Taide on jotain sellaista kauneutta tai kauneutta, mitä ihminen ei aina edes osaa selittää, jolloin taide voi olla myös tunne kauneudesta tai kauneudesta. Minun taitepykimykseni on kauneus tai kauneus, riippuen mitä teoksellani haluan välittää, sillä onhan aina teoksellani joku tahto. Joten ainakin tällä hetkellä, tänä maanantaina 05.10.2009, taide on kauneutta tai kauneutta, pyrkimys kauneuteen tai kauneuteen ja pala tai hetki kauneutta tai kauneutta."
Se mitä taide minulle on huomenna, kuukauden päästä tai kymmenen vuoden päästä, jää nähtäväksi. Mutta idustahan se lähtee kasvuun.
"Taide on jotain sellaista kauneutta tai kauneutta, mitä ihminen ei aina edes osaa selittää, jolloin taide voi olla myös tunne kauneudesta tai kauneudesta. Minun taitepykimykseni on kauneus tai kauneus, riippuen mitä teoksellani haluan välittää, sillä onhan aina teoksellani joku tahto. Joten ainakin tällä hetkellä, tänä maanantaina 05.10.2009, taide on kauneutta tai kauneutta, pyrkimys kauneuteen tai kauneuteen ja pala tai hetki kauneutta tai kauneutta."
Se mitä taide minulle on huomenna, kuukauden päästä tai kymmenen vuoden päästä, jää nähtäväksi. Mutta idustahan se lähtee kasvuun.
Kaunista etsimässä (osa 2)
Kaunis ja minä
Omasta kädestä tämän veistin,
omista sormista nämä kolme viivaa tulivat.
Hirveässä tuskassa oli pakko päästää
metallilla rautapisaroina ulos
ja toivoa,
että Kaunis ottaisi kopin.
Pitkät sekunnit jo valuen pitkin yksinäistä ihoani pysähtyen
jokaiseen ihokarvaan, nytkähdellen kuin rangaistuksena ja
huutona tapetusta ajasta vailla toista sielua selässä kantaa.
Hengitin kolmesti:
Ovi kävi.
Kaunis tuli.
Otti minut syliinsä,
otti haavani
ja suuteli minua
lämpöisillä huulillaan.
Silloin putosi meiltä kolme kyyneltä maahan,
ja minä suutelin myös häntä.
Ja hänen sylinsä poisti olemasta
kaikki kolme viivaa.
Omasta kädestä tämän veistin,
omista sormista nämä kolme viivaa tulivat.
Hirveässä tuskassa oli pakko päästää
metallilla rautapisaroina ulos
ja toivoa,
että Kaunis ottaisi kopin.
Pitkät sekunnit jo valuen pitkin yksinäistä ihoani pysähtyen
jokaiseen ihokarvaan, nytkähdellen kuin rangaistuksena ja
huutona tapetusta ajasta vailla toista sielua selässä kantaa.
Hengitin kolmesti:
Ovi kävi.
Kaunis tuli.
Otti minut syliinsä,
otti haavani
ja suuteli minua
lämpöisillä huulillaan.
Silloin putosi meiltä kolme kyyneltä maahan,
ja minä suutelin myös häntä.
Ja hänen sylinsä poisti olemasta
kaikki kolme viivaa.
Kaunista etsimässä (osa 1)
Mitä se kaunis tai kaunis on? Missä sitä kauneutta tai kauneutta on?
"Näin pienen tytön joka hymyili minulle. Tytön toinen sokea, ilkeänkin näköinen silmä sai minut itkemään. Tyttö hymyili minulle. Se oli kaunista."
Toinen sanoisi rumaksi, mutta toinen itkee kauniiksi. Tällainen on Neiti Tukaani.
"Sitten näin isän ja tyttären. Tytär on jo aikuinen, ainakin näyttää siltä. Jotain todella jännittävää, mutta samalla oikeasti kaunista heidän välillään oli. Kaunis isä-tytär suhde, sanoisin. Eikä kaneus ollut heidän kuvissaan tai siinä mitä he tekevät, vaan siinä miten he vain ovat."
Toinen näkee vuoriston hankalana ylittää ja kiipeillä, mutta toinen näkee vuoriston mahdollisuutena. Tällainen on Neiti Tukaani.
Ja sitten on vielä toinen, joka ahdistuu kun ei tiedä mitä kaunis on: "Maailma on ruma, jossa kuitenkin on jotain kaunista, muttei niin, että voisin enää sanoa maailmaa kauniiksi. Lapsen silmät ovat kai kaukonneet, samalla kun lapsen toivo ja ehkä kaipuu vain yltynyt."
"Näin pienen tytön joka hymyili minulle. Tytön toinen sokea, ilkeänkin näköinen silmä sai minut itkemään. Tyttö hymyili minulle. Se oli kaunista."
Toinen sanoisi rumaksi, mutta toinen itkee kauniiksi. Tällainen on Neiti Tukaani.
"Sitten näin isän ja tyttären. Tytär on jo aikuinen, ainakin näyttää siltä. Jotain todella jännittävää, mutta samalla oikeasti kaunista heidän välillään oli. Kaunis isä-tytär suhde, sanoisin. Eikä kaneus ollut heidän kuvissaan tai siinä mitä he tekevät, vaan siinä miten he vain ovat."
Toinen näkee vuoriston hankalana ylittää ja kiipeillä, mutta toinen näkee vuoriston mahdollisuutena. Tällainen on Neiti Tukaani.
Ja sitten on vielä toinen, joka ahdistuu kun ei tiedä mitä kaunis on: "Maailma on ruma, jossa kuitenkin on jotain kaunista, muttei niin, että voisin enää sanoa maailmaa kauniiksi. Lapsen silmät ovat kai kaukonneet, samalla kun lapsen toivo ja ehkä kaipuu vain yltynyt."
torstai 1. lokakuuta 2009
Vanha mies ja Harakka
On iltapäivä, puolivarjoinen ja pitkä poikkilaituri. Poikkilaiturilla mies rauhallisesti istuu ja virvelöi. Tukka harmaa jo alkanut otsalta karata kaljuksi. Ujoilee. Haalistunut vihreä takki, keskiluokkaisesti käytetty ahkerasti. Vahva ja päättäväinen nenä. Kunnioitan.
Mies virvelöi rauhassa. Harakka kauempana. Aika kuluu, tovi vain. Mies istuu rauhassa virvelinsä kanssa. Harakka uskaltaa tulla lähemmäs...
Istuvat sitten vierekkäin, mies ja Harakka. Mies heittää palan leipää Harakalle. Katsoo. Mies katsoo sitten vettä ja laskee virvelinsä hetkeksi pois. Sitten vain istuu.
Mies sanoo jotain Harakalle. Olen niin kaukana, etten voi kuulla, seuraan vain kauempaa näytelmää. Sitten ottaa virvelinsä takaisin ja jatkaa rauhassa kalastamista. Aika kuluu, tovi vain. Ei nappaa ja laskee jälleen virvelin pois. Tokaisee taas jotain Harakalle.
Ja Harakka vain istuu miehen seurassa.
Edelleen puolivarjo, harmaa tukka, vahva nenä ja haalistunut vihreä takki. Ja ennen kuin aurinko ehtii laskea, lähtee Harakka lentoon, pakkaa mies virvelinsä ja poistuu.
Näytelmä on päättynyt.
Mies virvelöi rauhassa. Harakka kauempana. Aika kuluu, tovi vain. Mies istuu rauhassa virvelinsä kanssa. Harakka uskaltaa tulla lähemmäs...
Istuvat sitten vierekkäin, mies ja Harakka. Mies heittää palan leipää Harakalle. Katsoo. Mies katsoo sitten vettä ja laskee virvelinsä hetkeksi pois. Sitten vain istuu.
Mies sanoo jotain Harakalle. Olen niin kaukana, etten voi kuulla, seuraan vain kauempaa näytelmää. Sitten ottaa virvelinsä takaisin ja jatkaa rauhassa kalastamista. Aika kuluu, tovi vain. Ei nappaa ja laskee jälleen virvelin pois. Tokaisee taas jotain Harakalle.
Ja Harakka vain istuu miehen seurassa.
Edelleen puolivarjo, harmaa tukka, vahva nenä ja haalistunut vihreä takki. Ja ennen kuin aurinko ehtii laskea, lähtee Harakka lentoon, pakkaa mies virvelinsä ja poistuu.
Näytelmä on päättynyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)