Istun yöllä ikkunani äärellä,
ulkona sataa vettä,
haaveilen
ja ropina on kuin rypäs kuulia kareilemassa lasikatteella.
"Meneekö jälleen jotain rikki?"
ajattelen kun kuulat iskeytyvät lasille.
"Menee tietysti", ajattelen
ja kävelen aamulla lasien päältä paljain jaloin, unelmoin.
Kipu turruttaa toisen kivun, tiedän.
Kova ikävä lopulta viel kyvyn tuntea kylmää, tiedän,
mutta ikävä ja kipu on silti.
Kuten aamulla jos sade rikkoo lasikatteen
ja töihin täytyy kävellä pitkin lasimerta.
Lasimeri on tietyn kokoinen,
ei ääretön ja loputon
kuten itsensä rankaisu
ja ikävässä elättäminen jatkuvassa naurunalaisuudessa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti