Olen aikoinaan sanonu,
että päästäkseen lähelle on mentävä (ehkä) kauas,
jotta näkisi paremmin.
Nyt istun kissa harteillani lepäillen,
se rauhassa kuorsaa olkapäilläni kun minä näpytän tasaisesti tuntojani tänne
vuodatan ahdistukseni pois minusta.
Kirjoittamalla se tulee minusta ulos
se ahdistus.
Minua pelottaa, muuttaa syksyllä p o i s kotikaupungistani
missä olen asunut koko ikäni
mikä on ainoa kaupunki, jonka kulmat tunnen täysin.
Mutta täällä minä olen yhtäkkiä kuollut, eikä minua enää ole täällä!
VAIKKA MINÄ ANNOIN TÄNNE NIMENI!
Nyt minä menen,
edes vuodeksi
tunteakseni jotain uutta.
Nähdäkseni uusia kulmia,
uuden kassatädin kaupassa joka ei tunne minua kun ostan kondomeja,
uuden kassatädin alkossa joka ei tunne minua kun ostan punaviiniä (useita pulloja)
ja minä haluan tavata uusia ihmisiä,
joista ehkä joku pitää minusta niin paljon
joista jostakin ehkä minä pidän niin paljon
että minä unohdan sinut aivan täysin...
Minä rakastan sinua,
mutta minä en koskaan pääse lähelle sinua
ellen minä mene ensin kauaksi.
Minä toivon, etten menetä sinua koskaan.
Minä toivon, että minä riittäisin sinulle.
Sinä sanoit, että sinä poistaisit minulta yhden pelon,
sinä teit sen jo,
nyt on minun vuoroni poistaa minulta yksi pelko
joka on tällä hetkellä
meidän yhteinen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti