"Sinä et tunne minua", sinä sanoit minulle puhelimessa hetki sitten.
En niin. Sinä olet oikeassa.
Jos minä tuntisin sinut,
minä olisin ollut oikeassa sanoessani,
että tiedän päivän kun lähden ja katoan.
Minä yritin taas käsikirjoittaa elämän etukäteen,
se teki taas täyskäännöksen
ja olen aivan puulla päähän lyöty hämmentynyt pieni ihminen.
Tätä minä en yritä selitää järjellä: "Minä rakastan sinua!"
Ethän sinä koskaan sano mitään,
ethän sinä koskaan tee mitään sellaista
ja sitten sinä teet.
Ei minua voinut ylipuhua,
ei niin, sinä pysäytit minut kun olin jo juoksemassa karkuun
kauaksi ihan minne tahansa
etten loukkaisi jalkaani aina kivikkoon sinun polkusi perässä.
Se sinun polkusi on ollut niin kivinen minulle...
Sinä todella teit jotain.
Olen äimistynyt,
hämmentynyt,
sanaton
enkä minä osaa selittää sitä.
Seuraavana aamuna minä heräsin kun sinä silitit hiuksiani
tai ainakin haluan uskotella itselleni niin - siten en hermoile yhtään niin paljon.
Me olimme vielä humalassa kun heräsimme.
Tunnistitko sinä minua ollenkaan,
yöllä et tunnistanut ystäviämme,
sinä olit jotenkin muuttunut,
aivan kuin et välittäisi mistään,
sillä tavalla pelottavasti.
Älä lyö, älä pure, älä huuda, äläkä enää särje minua
kun minä olen jo ihan särki.
Sinäkin olet,
ja minä vain haluaisin että sinä olisit onnellinen.
Minä ihan totta tarkoitan sitä!
Minä katoan, jos se tekee sinut onnelliseksi!
Minä tekisin mitä vain, jos se tekisi sinut onnelliseksi!
Mutta niinkuin sinä et tiedä mikä sinut tekisi onnelliseksi,
en minäkään tiedä, mikä saisi minut jälleen täysin sisimpääni myöten
luottamaan jälleen sinuun
että voisin todella uskoa
ettet sinä jälleen kerran vedä minulta mattoa jalkojeni alta.
Sitten sen aamun jälkeen,
sinä pyysit minut mukaasi sinun kaupunkiisi.
Minä emmin hetken.
Onneksi lähdin. Onneksi tulin mukaasi!
Se oli ihanaa, hassua, käsittämätöntä, omituista
ja minä sain tutustua sinun elämääni siellä sinun kaupungissasi
aivan pienen palan verran.
Ja kyllä minä sinne useamminkin tulisin,
harmi kun sinä pyydät niin harvoin
kun en minä osaa minnekään tuppautua tai itseäni kutsua.
Minua ei ole halunnut niin moneen paikkaan, osallistuvan niin moneen asiaan,
että olen tullut lähes neuroottiseksi kutsusta.
En tule, en mene, ellei joku osoita, että todella haluaa minut jonnekin
mukaansa, seuraansa, olevan läsnä -
siksi niitä kutsukortteja lähetellään.
Tänään minä menetin ystävän.
Tänään toinen ystäväni osoitti, kuinka hän minusta välittää!
Sinä olet osoittanut kerta toisensa jälkeen,
kuinka välität minusta.
Niin, kuinka sinä välität minusta?
Kuinka sinä välität?
Kuinka sinä välität juuri minusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti