Harmi laulunkirjoittamisenvaikeudesta

Mistä kirjoitan hyvän laulun?
Miten lauluja kirjoitetaan?

"Kuuntele toista, opi korvallasi.
Ammenna luottamusta jo olevasta.
Hengitä siitä."

Sanotaan.

Elämä hoi!

Elämä hoi,
miksi päätäni potkit?
Miksi särkyä aiheutat,
kulutat luuta?
Mikset avukseni viitsisi
mukavakin olla?

Elämä hoi,
mikset suoria vastauksia osaa jo antaa?
Milloin opetat muuten kuin kovalla kädellä?
Mikset vain avukseni viitsisi olla?

Elämä on maailman elämää.

Vihaatko minua niin paljon, koska en ole maailman?
Etkö käsitä, että minä kirjoitan maailmasta,
kirjoitanhan siis sinusta!
Vihaatko minua niin paljon, koska en taivu tahtoosi kuin tangon nainen?

Otan mahdollisuuteni. Pidän sen.
En kysele, olen onnellinen.

No tätä yötä ja päivää on vielä jäljellä

Päivät järjestyksessään.
Tukka nostettu pois silmiltä.
Tänään olen maiseman kahleissa
rikkoutuneella katseella.
En osaa selittää
yhtään enempää.

Dramaturgia vei selittämisenlahjani,
olen onneton.

Toinen kuppi kahvia yöhön
ja kynä savuaa.
Se osaa vielä selittää,
kiitos.

Jouluyö, juhlayö

Jouluyö,on juhlayö.
Nyt päättynyt, kaikki stressi ja työ.
Yksin vain valveilla,
kaikkien muiden nukkuessa.
Seimikätkyessään,
seimikätkyessään.

Jouluyö, on juhlayö.
Paimenill' - ja nyt mulla on työ.
Lie joskus joku ilmoittanut mulle:
"Suuri koittanut aika on kirjoittaa!
Impulssi syntynyt on!
Impulssi syntynyt on!"


Jouluyö, on juhlayö.
Täytetty pian on työ.
Olkoon kunnia onnistumiselle,
Joulurauhaa jokaiselle!
Olkoon suosio suur',
olkoon vielä jonain päivänä suosio suur'.

Hetken ajatus: Teksti on aina tilaus

Aina kun uusi teksti aloittaa pyörintänsä, sanat alkavat löytää paikoilleen ja rakenteet muodostavat toivottavasti jotain rumaa ja jotain kaunista, jotain hedelmällisyyttä keskustelussa... on jokainen teksti aina tilaus jostakin. "Runo nimellä Sateenkaaren päässä." Ja minä kirjoitan tilausta vastaavan tekstin.

Tehtävänanto täytyy aina lukea tarkkaan, sitten täyttää ja lopuksi antaa vielä vähän jotain, mitä tilaaja ei ehkä edes tiennyt haluavansa...

Olen toisaalta huomannut, että tekstini tilaajaksi käy yhtä hyvin "maailma". Samoin kuin isä pyytää runoa, ohjaaja käsikirjoitusta voi ohi ajava linja-auto pyytää novellia.

Tämä maailma riittää myös tilaajaksi, kunhan olen tilaajalleni avoin ja lempeä, kunnioittava ja tasavertainen hänen kanssaan. Ylpeänä ei voi kirjoittaa kuin kalskeaa tekstiä.

Pala elämää nyt

On ollut jotenkin epätodellinen olo.
Mikään ei tunnu miltään
tai kaikki tuntuu aivan kaikelta.
On ollut jotenkin täysi olo.
Asiat vain vellovat mielessä,
eikä kuitenkaan osaa enää ajatella mitään.
On ollut jotenkin aivan tyhjä ja palanut olo.

Koko ajan väsyttää. Olen nukkunut kohta viikon.
Silti vieläkin keho huutaa lepoa.
Haluan vain olla ja olla,
lähteä ja mennä ystävien kanssa,
riepottaa tukkaa tuulessa ja kuvitella taivaalle tuhat tähteä lisää.
Sellainen, sellainen, sellainen kevät odottaa
kun antaa odottaa.
Keväällä olen syntynyt.

Ja joka kevät ansaitsen syntyä uudestaan,
vähän joka kerta.

Tänään olen kaunis

Tänään olen kaunis,
en pyristele vastaan.
Tänään olen kaunis,
en ota ketään huostaan.

Ehkä vielä huomenna,
olen yhtä kaunis.

Niin minusta tulee ammattikirjoittaja

Minä olen riittävän vahva.
Minä jaksan yrittää,
kun sydän sen haluaa.
Minä en sorru työn alle.
Minä jaksan vielä uskoa,
että ennemmin tai myöhemmin - -
että kyllä joku aina tukee,
kyllä minä pystyssä pysyn
ja siitäkin vahvistun.
Pitää vaan antaa mennä.

Niin minusta tulee ammattikirjoittaja.

On aika sanaton olo

On aika sanaton olo
sinun rehellisyytesi edessä.

Tiedänhän minä, tiedänhän…

On aika sanaton olo
sinun rehellisyytesi edessä.

Sitten nyökytän. Katson kun pitää
ja haluan…

On aika sanaton olo,
samaan aikaan kun kumarran kiitoksen,
toivon että voin korjata kolarissa särkyneet.

Sitten huomenna
kun kolaripaikkakin on siivottu,
kun en enää nyökytä vaan katson ihan muualle minne pitää,
minne haluan,
kiitettyäni ja toivottuani,

päätettyäni,

että sanattomuuden minä haluan ja minun pitää
korvata sinun rehellisyytesi edessä,

vai millä minä halusinkaan kiittää ja korjata.

Ja sitten sinä nyökytät.

Viimeinen "hetki ennen huomista"

Tässä vielä viimeisellä hetkelläni tietokoneellani istuessa sitä jää miettimään, minne se kaikki aika katosi. Minne katosivat kaikki kaunis, kaikki se minkä päälle sitä elämänsä oli luullut rakentavansa.

Tämä on viimeinen hetki ennen huomista koitosta.

Koitos, se on se oikea sana - ehdottomasti.

"Lintu löytää kotiinsa
jos koti on sillä paikalla
kun sivummalle nostaa sen
ehdollistaa eläimen
luonnollisen varmuuden
kesken oleminen
merkki on elämisen
oksan liike -
kesken."

Tästä mennään ja valtio maksaa viulut.

Hymyinen kerran sanoi...

"Mulla on nyt rauhallinen olo. Kuulen hengitykseni. Olen elossa."

(Eräs hymyinen kerran yömyöhään sanoi,
peitottuaan yön aaveita muistuttavia varjokuvia,
joita pitkin päivää oli kalvana mielessä liponut.)

***

Olethan siinä,
olen tässä.

Aristoteles: Runoilijasta...

"Runoilijan on oltava pikemminkin juonien kuin säkeiden runoilija, ja mikäli hän sattuisikin runoilemaan tapahtuneista asioista, on hän siitä huolimatta runoilija. Mikään ei näet estä joitakin tapahtumia olemasta sellaisia, että niiden tapahtuminen on todennäköista ja mahdollista. Juuri tästä syystä hän on niiden runoilija."

Aristoteles, Runousoppi (9. luku)

Kuumailmapallo ja punaviiniä

Voisinpa olla nyt kuumailmapallossa,
kanssa sellaisen jota rakastan,
kanssa sellaisen joka rakastaa myös minua,
juoda punaviiniä suuresta avarasta lasista
kuin sydän lennellessä taivaalla
myös päämäärättömänä kuin kuuma ilma taivaalle nousee.

Hetken ajatus: Tänään heräsin kun aurinko laski

Tänään heräsin kun aurinko laski. Kummallista.

Minun eloni todella alkaa siitä kun toisten elo aloittaa päättymisensä. Luonnollista.

Kävelin koiran kanssa. Lauloin koko matkan. Toiset pitivät kummallisena, minulle vain luonnollista.

Tuntuu etteivät jalat kanna, etteivät ne pidä minua maassa kiinni. Kummallista. Sitten pysähdyin ja lähetin tekstiviestin. Tukaani vastasi heti. Jotenkin vaan luonnollista, eikä viesti ollut mitään kummallista.

Hetken ajatus: Ihmeellisiä kysymyksiä

Olen jokseenkin joutunut pohdiskelemaan seuraavia kysymyksiä... joihin taitaa vain yksi ihminen tietää vastaukset...

Olenko minä seuraukselle seuraus, vai ainoastaan seuraus?
Tartutanko, jos olen saastunut? Jos vai kun?
Olenko minä ihan totta ilkeä?
...no jos laitan taiteen piikkiin...
Sallitaanko se, vai onko taide vain hyvä tekosyy peittää totuus itsestä?
Mitä tehdä, kun minän todellisuus hämärtyy ja muuttuu huomattavasti?
Mitä tehdä, kun se ihminen, jota vihaat hänen tekojensa tähden, onkin samalla viivalla kanssasi, kun itse olet aivan samanlainen kuin hän, jota (jaksatko edes!?!) vihaat?
Ja mistä sitä tietää, että tässä oli nyt se pohja, suunta ylöspäin...

...ja mikä siinä on ettei uskalla kysyä edes läheisiltään...

Hetken ajatus: Kolaripaikka on siivottu

Tänään moni asia on aivan päinvastoin kuin eilen. Pasilan juna-asema jälleen. Liikenne on ennallaan. Jokaisella autolla on kiire, bussit jarruttavat ja kiihdyttävät aggressiivisesti ja jalankulkijat ovat eilisen tavoin verhoutuneet pimeään mustilla vaatteillaan. Siksi matkakortin toinen puoli on heijastinta... Eilinen kolaripaikka on siivottu. Tunnelin luiskan betoniseinät ovat epätasaisesti tummuneet kosteudesta ja seinillä on edelleen eroottisia kuvia. Kaikesta huolimatta päivällä ei ole enää mitään tekemistä eilisen kanssa. Kolaripaikka on siivottu.

Muutoksen huomaa, jotain on tapahtunut. Enää tänään ei asemalla tuoksu vastapaistettu croisantti, ja ilma on epävarmasti paikallaan. Enteilee sadetta. Kaikkialla on ahdistavan harmaata ja painostavaa. Enää tänään tuuli ei kuljeta soljuvaa ihmisääntä korviin, ympärillä soi vain kumma hiljaisuus.

Tunnelin luiskaa alaspäin ei enää tänään kävele onnellinen pari. Luulen käveleväni hitaasti, mutta olen kuitenkin asemalla aikaisemmin kuin eilen. Toissapäivänä Normaalisti. Luulen, että on hiljaista, mutta en edes tajua reagoida soivaan puhelimeeni. Puistelen päätäni. Huomasiko kukaan muukaan? Ainakin kolaripaikka on siivottu.

Paheellista taitelija elämää

Jätti latte.
Jätti kahvi.
24 cl punaviiniä.
Kaksi pulloa.
Tupla viski.
No rööki.

Olen koukussa.

(Huh, onneksi aivan kaikki ei minua koske..)

Elämä on absurdia. No sehän me jo tiedettiinkin...

Hetken ajatus: Ääni

Ääni rikkoo Minän todellisuuden.
Ääni rakentaa Minän todellisuuden.

Hetken ajatus: En ole enää täällä

Luokka on pimeä. Istun muiden mukana yhtenä joukossa vain, luokan viimeisessä pöytärivissä vasemmassa nurkassa - yksin. Käytävästä kajastaa valo vain minun pöydälleni. En keskity, en ole enää täällä. Silloin kun toiset nukkuvat, minä valvon. Silloin kun minä nukun, toiset valvovat. Kun muut ovat valossa, minä olen pimeässä ja silloin kun kaikki muut ovat pimeässä, minä olen vain valossa.

Ja silloin minä olen onnellinen,

vaikka en ole enää täällä.

Yksi päivä

Yksi päivä...

Yhtä päivää kantavat neljä hetkeä. Yksi: ohut valkoinen valo lipuu hitaasti näkyviin horisontista. Kaksi: täyteläinen kultainen valo täyttää sen minne valkoinen ei pääse. Kolme: Ruska värjää kadut oranssiksi, ruskeaksi ja lopulta neljä: mustaksi, mistä nousee aamu ja uusi alkava "sininen hetki".

Se on kaunista.

Ei kivulle ole kuplaa

Ei yhtään.
Ei yhtään tietä. En tiedä mitä teen.
Eikä kivulle ole edes kuplaa.

Yksi.
Yksi tie, yksi keino ja kivulle on kupla.

Kaksi.
Sama tie toistaa itseään.
”…onhan se arvatenkin selvää…” huokaisen.
Ja kupla rikkoutuu.

Liian monta.
Tie on enää reuna,
jolta joko pudotaan tai noustaan taivaalle.
Olen koukussa.
Eikä kivulle ole kuplaa,
enkä edes tiedä mitä teen.

Neiti Tukaani: "Heittäytyä hetkeen"

Neiti Tukaanin ajatuksen pohjalta jalostettua ajatusta...

"Teatteri on jotain, missä pitää voida heittäytyä hetkeen tavoittaakseen todellisuudettoman todellisuuden, jossa näyttelijä vain tuntee tuntematta oikeastaan mitään käyttäen sitkeää puhettaan lumoten kuuntelijansa alitajuntaiseen ihannetilaan. Sillä katsoja huomaa heti, kun esiintyjä ei ole aito."

Oletko kuullut mitään parempaa?

Äiti Maa,
auttaa.
Ei oo kotia täällä muille.
Vain minun sanoilla on täällä merkitystä.
Vain minun sanat.
Vain minun tunteet.

Lintu. Peura. Kauris.
Ja Majava.
Oletko kuullut mitään parempaa?

Et täällä.
Et täällä.
Et täällä.

Ja sitten hymyilen,
aika pienesti,

mutta sitten hymyilen.

Jälleen yksi kaunis aamu. Aurinkokin paistoi...

Älä ihan vielä. Anna. Ihan pieni hetki. Mä en jaksa ihan vielä nousta...

Jes. Aamu. Taas. Valo päälle tai mä en nouse ikinä. Nykyään pelkään, että nukun pommiin. Siitä tulee sanomista. Taas.

Vittu bussi. Jos tänä aamuna mun viereen istuu haiseva mies niin mä vaihdan paikkaa.

Jes. No arvatkaa onko bussi jälleen myöhässä...

Mä menen istumaan. Ei miestä. Huh. Hei ryhdistäydy, tästä voi tulla ihan hyvä päivä... edes ihan hyvä... Joo mutta ei. Mun viereen tulee vanha rouva aivan törkeässä dunkkiksessa jotain karmeaa hajuvettä. Pakkoko sitä kamaa on sotkea naamaan 4 litraa per päivä? Mä vaan kysyn! Oon aina halunnu olla primadonna. Tänään uhkaavasti vaan joku toinen just osoitti mulle, miksi en ole. Etkö sä ole Muumeja katsonut? Primadonna laittaa hajuvettä. Oppisit sinäkin jotain, rouva Primadonna.

Ollaan ihan vain hiljaa

Ollaan ihan vain hiljaa


Ollaanko ihan vain hiljaa?
Kuuletko kuiskaukset?
Ollaanko ihan vain hiljaa?
Annoitko vastaukset?

Siipi maassa nyt lentoon käy.
Siipi maassa nyt lentoon käy.
Enkä kertaakaan saa sanotuksi,
kuinka ikävä tähän jää.

Ollaanko ihan vain hiljaa?
Kääntyvät kannukset.
Ollaanko ihan vain hiljaa?
Nousevat kertoimet.

Turhuudella, mua syytetään.
Turhuudella, mua syytetään.
Enkä kertaakaan saa sanotuksi,
kuinka ikävä tähän jää.

Ollaanko ihan vain hiljaa?
Aistitko hyökkäykset?
Ollaanko ihan vain hiljaa?
Puristaa valjakset?

Ei, älä itke. Tähän jään.
Ei, älä itke. Tähän jään.
Enkä kertaakaan saa sanotuksi,
kuinka ikävä tähän jää.

Ollaanko ihan vain hiljaa?
Kuuletko laukaukset?
Ollaanko ihan vain hiljaa?
Kuolevat ihmiset.

Ei, älä itke. Tähän jään.
Ei, älä itke. Tähän jään.
Enkä kertaakaan saa sanotuksi,
kuinka ikävä tähän jää.

Kaikkialla vain hiljaa,
soivat tanteret.
Kaikkialla vain hiljaa,
kasvot onnelliset.

Kaikki alla vain hiljaa,
kasvot onnelliset.

Ei, en itke. Tähän jään.
Ei, en itke. Tähän jään.
Vielä jaksan, katsella.
Vielä jaksan, katsella.

Ovat kasvot niin onnelliset.
Ovat kasvot niin onnelliset.

Ja kaikkialla hiljaa,
aivan levolliset.
Kaikki alla niin hiljaa,
kasvot onnelliset.

Hyvää yötä, Huominen

Hyvää yötä, Huominen.
Kauniita unia, Huominen.
Anna Huominen minun uneksia,
anna vettä myllylleni.

Huominen, ethän minua vielä jätä,
ja ethän vielä minulle paljasta
mitä sinä, Huominen
olet.

Huomenna minä tiedän,
millainen minun Huomiseni on.
Millainen sitten oletkaan,
Huominen, oi Huominen.

Anna veteni olla puhdasta iloa,
rohkeutta kohdata sinut, Huominen.
Anna minun olla lämmin ja hellä,
niin kuin sinä, Huominen olet minulle ollut.

Tulethan, oi tulethan Huominen.
Olet minulle jotain jännittävää,
jotain kaunista ja pientä,
valloittamattoman suurta, oi Huominen.

Valitse minut tarkkaan, Huominen.
Minä en voi valita, sinä tulet jos sinä haluat.
Näytä minulle jotain kaunista, Huominen.
Ja jotta minä sitten näen ja selkeästi ymmärrän,
siksi:
"Hyvää yötä, Huominen..."

Intohimo ja vetovoima

Keas kysyi...

"...kertoisitko seuraavaksi mahtavan kunnianhimosi salaisuuden. Vai onko se kunnianhimoa? Se voima, joka saa sinut keskittämään elämäsi taiteelle."

Kyllä minä taidan olla kunnianhimoinen omassa työssäni ja taiteen polullani, matkalla kohti teatterilaisuutta, ammattia itsessään. Mutta mikä sitten on se voima, "joka saa keskittämään elämän taiteelle"...


Nyt kun viilataan pilkkua, niin ollaan tarkkoja tässäkin asiassa. Nimittäin pikemminkin sanoisin, että keskitän työni taiteelle, mutta en sentään aivan aivan aivan koko elämääni, sellaista minäkään en millään kestäisi. Minun täytyy voida olla välillä vain "vapaa" taiteen asettamista paineista.

Miksi teatteri? Miksi taide?

Vastaus (tällä hetkellä) tähän kiperään kysymykseen on kuitenkin yksinkertainen...En tiedä!

Pakkohan jotain on oltava, että haluan tehdä tätä eikä minusta tule esimerkiksi lääkäriä tai eläintenhoitajaa, mutta en ainakaan vielä tiedä mitä.

Mutta voima...

Se on yksinkertaisesti fiilis, kova halu, tahto, puhtaasti omaa halua etsiä ja löytää. Jotain sellaista, mikä kukaan toinen ihminen ei voi antaa toiselle... Miksi autoa ostaessa punainen miellyttää enemmän kuin sininen? Miksi koiraroduissa toinen tuntuu rumalta ja toinen söpöltä? Ei kukaan tiedä. Neurologia on ihmeellinen.

Mutta tietämättömyys, ei sekään ole huono asia.

Kuten teatterissa, sielläkin on hieno ja todella vaikea laji täydellisesti hallittuna, missä jatkuvasti lavalla pitää uskaltautua olemaan tilanteessa, jossa tuntuu paskalta, ei tiedä mitä pitäisi tehdä, putoaa... ja kuinka kamalaa se on kuin sinua katsoo 300 ihmistä!!! Ei ihme että alkaa kuumottaa ja tietämättömyys on yllättäen ahdistavaa.

Mutta kun oppii rentoutumaan, päästää irti siitä pelosta ettei osaa, antaa vaan mennä ja luottaa itseensä, sieltä tulee myös voima tällaiseen työhön, voima myös kirjoittamiseen, voimaa elää sellaista elämää, että kuollessaan minä voin sanoa: "Mulla oli perkeleen hyvä elämä!"

Ahdistus ja yksinäisyys

Semmoinen hirveä ahdistus.

Ei pääse puusta pitkälle.
Aika yksin saa olla.

Kaunista etsimässä (osa 4)

Mikä on kaunista? Olen jälleen lähempänä tuntematonta määränpäätä sillä polulla, jossa kauneutta etsin. Olen löytänyt jotain todella kaunista, jotain todella koskettavaa, herkkää, silti vahvaa eikä todellakaan heikkoa!

Nainen, hänen lahjansa, hänen TAITEENSA.

Ukrainan Talent voittaja 2009
Kseniya Simonova

Mikäli et tiedä mitä hän tekee, katso, lumoudu ja rakastu...

Käsien sanoma on ihmeellinen. Hänen lahjansa on ihmeellinen. Tarinan kerronnan voima on ihmeellinen.

YouTube olkoon ystäväsi nyt.

Hetken ajatus: "Heittäkää pois selästänne kaikki taakat"

"Heittäkää pois selästänne kaikki taakat, jotka vielä teitä pidättelevät ja etsikää rohkeasti niitä elämänne väreilyjä, joita rakastuneet parit katselevat auringonlaskussa järvellä, ja jotka määrittävät elämämme tahdin. Rikkaasti erilaisten tunteiden kokeminen vain kasvattaa luonnettamme, vaikka tunteet saavat meidät ahdistuneiksi, sulkeutuneiksi ja sekaviksi, ja tekevät meistä kahlittuja patsaita. Mutta kuinka monesti me unohdamme, että juuri ne tunteet rajaavat meidän elämämme rajat, ne jotka lopulta määräävät myös kuolemastamme."

Belja

Tämä sama teksti on pari julkaisua aikaisemmin postattu, johon Keas komentoi. Siksi jatkan tekstiä.

"Mitä tarkoitat taakkojen heittämisellä? Luopumista kaikesta mitä pitäisi tehdä ja heittäytymistä taiteen maailmaan?"
(Keas)


Unohdetaan ensin kokonaan taide ja kaikki minkä miellämme taiteeseen. (En pohdi voiko arki olla taidetta tai mitä on arjen taide) vaan sanon vain, että ajatellaan ainoastaan arkisesti. Tai kuinka arkista seuraavat ajatukseni voivat olla... ainakin minä pystyn noudattamaan omia neuvojani.

Tarkoitan, että millaista pitäisi elämämme olla, että kannattaa kuolla?

Jokainenhan on itse oman elämänsä sankari, niin sitä sanotaan, mutta liian moni hautautuu omien kahleidensa alle. Tarkoitan taakkojen heittämisellä sitä luopumista, mikä ainakin minulle tarkoittaa luopumista sellaisista asioista, jotka millään tavalla rajoittavat ja pitelevät elämääni. Jos esimerkiksi minulle päämäärä on teatteri ja taide siinä sivussa (kiitos kyllä!) niin haluan luopua sellaisesta, mikä kahlitsee minua pääsemästä tavoitteeseeni, KOSKA tiedostan, miten paljon minulta vaatii henkisesti "muuttua" niin, että löydän esimerkiksi itselleni tarkan taidekäsityksen. EI, tämäkään ei ole itsestään selvä. Opiskellessani kohti taiteen ammattia, minun on joskus tiedettävä, mitä minä edes opiskelen...

No mitä nämä asiat sitten on?

Se ei ainakaan minulle tarkoita luopumista kaikesta siitä "mitä pitäisi tehdä" vaan päin vastoin. On suhteutettava. Kysyn itseltäni: "Mitä minun täytyy tehdä, jotta saavutan tavoitteeni?" Ja en tietenkään luovu sellaisista asioista, jotka tekevät tulevaisuuteni ja päämääräni, esimerkiksi harjoitteleminen. Ja minun täytyy harjoitella. Mutta yhtä lailla, voidakseni "live like an art" minun ei tarvitse luopua siitä, mikä voi minua inspiroida, vaikka se olisikin arkista. Ei, minä en luovu ystävistäni, perheestäni, kaupassa käynnistä, laskujen maksamisesta enkä auton pesusta, vaikka niitä "pitäisi tehdä" ja vaikka kokisin ettei niillä toimilla ole mitään tekemistä päämäärieni kanssa. KOSKA minussa saa olla erikseen TAIDE-minä, SISKO-minä, ROOLI-minä kuin myös jossain syvällä MINÄ. On suhteutettava ja ymmärrettävä ero.

Tai miksei antautua vain taiteen maailmaan?

Se joka voi elää "vain taiteessa, hengittää vain taidetta ja käyttää myös ravintonaan vain taidetta" on joku muu kuin MINÄ. Minä olen vain ihminen, ihminen taiteen polulla, alkuvaiheessa, elämässä alkuvaiheessa. Mitä taide on? Missä taidetta on? Mitä on arjen taide? Onko arjessa taidetta? MINÄ vasta etsii. Onhan polkua tässä jäljellä.

Keas kiitos kysymyksistäsi ja toivottavasti ajatukseni yhtään selvensi sinua! :)

Kun koko kaupunki nukkui...

"On tosi outoa kun koko kaupunki nukkuu. Ihan kuin olisi sodan jäljiltä. En nähnyt yhtään katulamppua palavan, en yhtään ihmistä kävelevän. En yhtäkään autoa ajavan enkä yhdessäkään ikkunassa valoa."
(Neiti Tukaani)

Niin.

Niin.

Niin.

Siksi minä kirjoitan yöllä. Sillä onhan yökin tehty elettäväksi, kirjoitettavaksi elävien kirjoihin.

Hetken ajatus: Heittäkää pois selästänne kaikki taakat

"Heittäkää pois selästänne kaikki taakat, jotka vielä teitä pidättelevät ja etsikää rohkeasti niitä elämänne väreilyjä, joita rakastuneet parit katselevat auringonlaskussa järvellä, ja jotka määrittävät elämämme tahdin. Rikkaasti erilaisten tunteiden kokeminen vain kasvattaa luonnettamme, vaikka tunteet saavat meidät ahdistuneiksi, sulkeutuneiksi ja sekaviksi, ja tekevät meistä kahlittuja patsaita. Mutta kuinka monesti me unohdamme, että juuri ne tunteet rajaavat meidän elämämme rajat, ne jotka lopulta määräävät myös kuolemastamme."

Belja

Hetken ajatus: "Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain."

Jatkoa tekstille "Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain."

"Jotta voi saada, pitää luopua. Jotta voi löytää, täytyy etsiä ja jotta voi päästä sisälle, täytyy koputtaa."
(Neiti PikkuMyy)

Jotta voin olla joskus taiteen ammatissa, minun täytyy luopua jostain.
Jotta voin löytää mitä taide on, minun täytyy etsiä, etsiä harjoittelemalla.
Ja jotta voin tämän kaiken ymmärtää, minun täytyy hellästi koputtaa, vain omalla nyrkillä, rystysilläni vasten ovea, ei millään muulla. Ei kukaan muu voi tätä puolestani tehdä, niin kipeää kuin se myös voi tehdä.

Niin. Taide on jotain käsittämätöntä, sehän me jo tiedettiinkin.

Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain.

Taide satuttaa. "Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain." Kyllä, luennoitsijani on oikeassa. Tätä on vain niin vaikea ymmärtää, ainakin niiden jotka eivät tässä elä tai eivät voi elää.

Jotta minusta tulee taiteen ammattilainen, minun on voitava uhrata myös jotain tämän hetkisestä elämästäni. "Taide on sitä, mikä satuttaa." Näin paljon se sattuu...

"Hajota ja hallitse."

Minun on pakko. Anteeksi.

Minun on pakko. Anteeksi.

Mutta minun on pakko...

On harmillista, etteivät kaikki tai juuri kukaan ihminen lähelläni ymmärrä tilannetta, tai tätä hetkeä, mutta en voi vaatiakaan sitä heiltä. Se olisi jo paljonpyydetty. Pala riittää, tai ehkä kunnioitus. Toisia ystäviä, joita näin ennen usein, näen enää vain harvoin. Miksi? Joudun valitemaan seuraani myös sen mukaan, mikä tulevaisuuteni tulee olemaan, se millaisen minä siitä haluan. Ihminen on itsekäs.

Tietysti on sellaisiakin ystäviä, joita näen todella usein, kuten Neiti Tukaani ja PikkuMyy, mutta heillä on sellainen piirre, mikä on myös välttämätöntä minun tulevaisuudelleni. Jotta minusta tulee teatterin, TAITEEN ammattilainen, on minun harjoitettava kehoani, mutta ehkä vielä enemmän mieltäni tässä prosessissa. Ja tämä prosessi käydään minun mielessäni.

Ja se on raskasta lähimmäisilleni.

Ei tuloksia tule ilman harjoittelua. Ei rocktähteys ole kiva kiiltokuva, ei teatteri ole mitään hienosto rouvien viihdettä, kun sitä ammattina tehdään. Ei tässä ole mitään glamouria! Ne jotka luulevat tai väittävät eivät tiedä mistä puhuvat, tai ovat saaneet kaiken ilman, että minkään eteen on pitänyt tehdä työtä. Mutta mitä saavuttamista sellaisessa on? Ja millainen maine eli kiiltokuva siitä sitten tulee?

Mutta lähimmäiseni, rakkaat, kun minä sitten näen teitä ja me vain olemme ilman taiteen minulle asettamaa painetta, olen teille täysin auki (kuten lavalla sanotaan) ja kunnioitan myös teitä juuri sellaisena kuin te olette enkä vaadi teiltä mitään mitä te ette halua, kuten taide vaatii. Tiedän, että kulttuuri on teille sitä "ihan jees kamaa", ei se mitään. Tämä kaikki ei tarkoita etten halua olla teidän kanssanne, mutta olen nyt vain toisenlaisessa vaiheessa. Pyydän, että voitte yrittää ymmärtää ja kunnioittaa tätä. Sillä

"Tätä se elämä nyt on! Ja ennen kaikkea hyväksy!"

Niin. Voi.
Surusilmiä ihan kaksittain.


"Taide on sitä, mikä aina rikkoo jotain.
Taide on sitä, mikä satuttaa." 

Kuuntele kappale:
So nice so smart // Kimya Dawson

"Stand by me!"

Milloin sinä olet viimeksi tuntenut näin?

When the night has come
And the land is dark
And the moon is the only light we'll see

Kuvittele pimeä. Kuvittele kaksi ihmistä. He pitävät toisistaan... oi he todella pitävät toisistaan... ja todellakin, kuun valo on ainoa asia, minkä kumpikin toisen lisäksi näkee, autossa jossa he istuvat.

No I won't be afraid, no I won't be afraid

"En enää pelkää! Pidä minusta vain kiinni äläkä päästä koskaan irti!"

Just as long as you stand, stand by me
And darlin', darlin', stand by me, oh now now stand by me
Stand by me, stand by me

Autossa, joka on pysäköity aukeavan pellon laitaan, sellaiseen rauhalliseen paikkaan. Siinä sisällä he istuvat lauantaina, pimeänä iltana kuten lokakuu jo illalla on.

If the sky that we look upon
Should tumble and fall
And the mountains should crumble to the sea
I won't cry, I won't cry, no I won't shed a tear
Just as long as you stand, stand by me

"En enää koskaan itke! Pidä minusta vain kiinni äläkä päästä koskaan irti!"

And darlin', darlin', stand by me, oh stand by me
Stand by me, stand by me, stand by me-e, yeah
Whenever you're in trouble won't you stand by me, oh now now stand by me
Oh stand by me, stand by me, stand by me
Darlin', darlin', stand by me-e, stand by me

Siinä autossa he edelleen istuvat, aivan kahdestaan vain. Radiossa soi tämä laulu, mutta eivt he sitä enää kuule. Ei tarvitse, ei todellakaan enää ei. He vain toistensa luona pysyvät, suutelevat hellästi, ensimmäistä kertaa huulillaan koskettavat toistensa huulia ja kumpikin hiljaa sydämessään hymähtää:


Oh stand by me, stand by me, stand by me!

Ajatuksia taiteilijuudesta...

Taas on käyty koulua.


"Taiteilijuus: ukkosmyrsky, siis räjähtävää ulosantia ja sisällöllistä tykitystä."
(Janne Puustinen)


"Taiteilijuus: orava, siis vapaa mutta määrätietoinen."


"Taitelijuus: tyyni järven pinta, siis heijastus jostain samanlaisesta ollessaan silti erilainen, pieni liike muuttaa koko pintaa ja kuin tämä maailma."

Ei ollut ryhmätyö - onneksi.

Taide on siinä hetkessä "se jokin kaunis hymähdys", kuin tyyni järven pinta. Kuvittele itse: seisot hennosti usvaisena aamuna ihan tavallisen järven rannalla, katsot kohti lähes seisahtunutta liikettä, veden pintaa ja hengität. Kukaan ei seuraa tätä näytelmää. Mikää ei vielä ole taidetta - oletamme. Mutta sitten jonkin vaikutuksesta, järven pinta muuttuu. Alkaa syntyä liikettä, ääntä ja eloa. Järven pinta alkaa elää! Nyt on syntynyt vaikutus - olkoon järvi me ihmiset ja liike silloin vaikutus meissä. Miten itse reagoit kohdatessasi jotain vaikuttavaa? Kuvittele.

Seisot edelleen järven rannalla, on edelleen usvainen aamu ja se tavallinen järvi. Sitten taas järvi tyyntyy ja aurinko alkaa nousta horisontissa. Tuulee ehkä vähän. Herääminen alkaa.

Missä oli taide? Oliko taide vaikutus järven pinnalla, kuohunta, liike ja elo? Oliko taide vaikutus hänessä, joka seisoi järven rannalla katsoen näytelmää? Vai oliko taide jotain sellaista, mitä ei vielä ymmärtänyt pinta eikä katsoja, jokin hymähdys heidän välillään?

Niin. Jossainhan sen täytyy kuitenkin olla: "- kuin tämä maailma."

Taiteilijuus on ihmeellinen asia. Sehän me jo tiedettiinkin.

Tie inspiraatioon

"Laiskuus on alkusysäys inspiraatiolle."

Ehdottoman totta. Ollessasi tekemättömässä tilassa, ollessasi maailman laiskin ihminen ja tyhjä, on inspiraatio lähellä. Pakkohan sen on! Sillä kun keho ja mieli on tyhjennettyjä, ovat ne samalla valmiita vastaanottamaan seuraavan impulssin, joka taas johtaa inspiraatioon!

On impulssi sitten aistihavainto, muisto tai mikä tahsansa lähde, syntyy siitä oivallus, ajatus ja näpsähdys, mistä voi syntyä jälleen ehkä jotain kaunista, ehkä jotain uutta ja silloin ehkä jopa taidetta.

"Ole laiska!" sanon.

Hetken ajatus: "Tunsin tänään, kuinka juna hengittää."

Istun junassa. Juna heiluu mitättömän pienesti.

"Tämä hengittää!"

Ei sitä kukaan muu huomaa kuin minä. Tiedän.

Vaunu on lähes tyhjä: minä sekä silmälasipäinen nainen, jolla on ruskea hattaratukka kainosti poninhännällä. Meidän lisäki aivan vaunun toisessa päässä istuu vanhempi hiljainen nainen, selin minuun. Penkkien välistä näen kaistaleen päätä kun kurkistan. En kehtaa kauaa tuijottaa puolikasta takaraivoa. Ei edes tarvitse.

Hiljalleen tulee lisää ihmisiä, enkä enää tunne hengitystä. Ihmisliha tukehduttaa toisensa ja tappaa lopuksi sitten itsensä. Kuka nyt kärsimyksessä kestäisi kauaa elää?

Sitten tulee vanha aviopari. Mies ja nainen lapsenlapsensa kanssa. Mies istuu nyt sen silmälasipäisen naisen vieressä, vaimo miehensä edessä ja lasta en edes näe. Hän on turvassa pesässä. Mies näkee, kun katson häntä nopeasti, ehkä ihmettelee. Hänellä on tarkka ja napakka puhe, ei kuitenkaan mikään kovin äänekäs, tarkka vain ja oikein selkeä. Ryppyiset kädet laskevat rahaa junalippuihin, ovat merkki työstä. Vaari on kokenut. Lapsenlapsen ääni kuuluu jostain vaimon vierestä.

Juna lähtee. Vihdoin.

"Tunsin tänään, kuinka juna hengittää. Siinä se rintakehä nousi ja laski vuoroin, ja minä olin mukana. Se oli kaunista. Hetken tunsin olevani muualla kuin junassa, sylissä minä istuin."

Hetken ajatus: "Kun ihminen on yksinäinen"

Kun ihminen on yksinäinen. (Pelkkä sivulause, mutta entä jos ei ole niin paljon asiaa että voisi kirjoittaa edes päälausetta.)

Kielioppi on muuten enemmän kuin tarpeellista ja juuri siksi niin syvältä... Emmekö varsinkin me suomalaiset lähes oksenna, kun koemme jonkin asian meille tarpeelliseksi tai että itse olemme jollekin toiselle tarpeellisia? Ja silti kukaan ei halua olla yksinäinen, paremminkin haluttu.

Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa kokea, kun ei ole millään muotoa tervetullut eikä haluttu. Esimerkiksi ryhmäläisenä, ohjaajana, opettajana... tittelin päällä on yleensä kiva pällistellä.

"Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Kirja päivässä pitää kaikki muut ihmiset loitolla."

Kuinka moni kirjoittaa työhakemukseen harrastukseksi lukemisen? No onneksi minä en ole työnantaja.

Elämä on monimutkainen (ja sairas), mutta sehän me jo tiedettiinkin.

Kun haluaisi vain unohtaa

Pitäisi muistaa ja oppia, ettei unohtaminen ole se helpoin ratkaisu... ei todellakaan.

"Koettelemukset voivat olla ankarampia kuin ihminen on odottanutkaan. Ne ovat kuitenkin oppimisen kannalta välttämättömiä, ja jokainen niistä auttaa meitä pääsemään lähemmäksi unelmaamme." (Valon soturin käsikirja/ Paulo Coelho)

"Voimme tehdä monia virheitä elämässämme. Paitsi yhtä, sitä joka tuhoaa meidät." (Valon soturin käsikirja/ Paulo Coelho)

"Ne jotka eivät ole koskaan ottaneet riskejä, kykenevät vain näkemään toisten tappiot." (Yksitoista minuuttia/ Paulo Coelho)

"Kukaan ei pääse pakoon sydäntään. Sen vuoksi on paras kuunnella mitä se kertoo, koska vain siten voi välttää odottamattomat iskut." (Alkemisti/ Paulo Coelho)

Jos mitenkään ei ilmennyt, niin kyseinen herra on ehdoton kirjailija suosikkini. Kuinka paljon minä arvostankaan ihmistä jättämänsä tekstin perusteella... Mutta mikäli et ole hänen yhteenkään teokseen tutustunut, niin ihmeessä halutessasi aloita viimeisestä mainitsemastani, Alkemistista. Siinä kiteytyvät kirjailijan ajatukset todella hyvin, kirjoitustyyli näkyy vahvasti, ja muiden hänen kirjojen lukeminen voi myöhemmin olla helpompaa...


Mutta ei unohdeta... eihän?

"Unohtaminen on tuskallista." (Paulo Coelho)

Väkivallassa

Erottele ensin

... selvä ja näkyvä väkivalta,
... piilevä väkivalta,
... verbaalinen väkivalta ja
... henkinen/fyysinen väkivalta (vielä erikseen).

Mitä havaintoja? Milloin sitä ihminen onkaan väkivallan keskellä? Milloin minuun kohdistuu väkivaltaa, minkä minä koen väkivallaksi ja mitä tilanteessa pitäisi tehdä?

Tänään olin tilanteessa, jossa minuun käytettiin selvää ja näkyvää väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa. Miksi? Valitsinko itse tilanteen? En. Olin koulussa. Kyseessä oli toinen opiskelija. Olimme tunnilla. Hänellä oli tilanteessa kaikki auktoriteetti ja vastuu, sekä tietysti näistä seikoista johtuen myös valta. Kuinka hän käytti tilanteen? Hän teki tilanteesta väkivaltaisen, minua kohtaan. Kenties muita ryhmäläisiäkin kohtaan. Ymmärsikö hän itse tehneensä näin? Ei.

"HUUDA!"

Minä vihaan itseäni kun huudan. Minä vältän ääneni korottamista ja huutamista viimeiseen asti ja kun satunnaisesti sorrun niin alhaiseen käytökseen, etten enää verbaalisesti osaa normaalisti itseäni ilmaista ja huudan, vihaan vihaan vihaan itseäni. En osaa kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka joutuvat toistuvasti turvautumaan huutamiseen. Onko huutaminen väkivaltaa? Minulle se on. Verbaalisesti jotain menee jo rikki.

"Väkivalta on aina ase jo itsessään."

Kyllä. Voidaanko tästä olla eri mieltä? Voidaan. Maailmassa on yhtä monta persoonaa kuin on ihmsitä. Myös siis väkivallalla on aika helvetin monta persoonaa! Tänään kohtasin jälleen yhden.

"AHDISTAA!"

Väkivalta sattuu. Kaikissa muodoissaan. Se lamaannuttaa. Se vie kyvyn ilmaista itseään rationaalisesti, ajattelu katkeilee, keho alkaa reagoida. Painun kasaan. Hävettää. Puolustan itseäni. Käpristelen. Jäykistyn. Jännitän. Keho hikoaa, haluaa paeta. SUOJATA. Ahdistus on myös suojatunne. Kunpa toinen ihminen vain osaisi toisen kehosta lukea kaikki nämä suhteellisen selvätkin merkit: "Minä en enää pysty!"

"AGGRESSIOTA PITÄÄ KÄSITELLÄ!"

Niin pitää. Mutta niin on monta väylää kuin on ihmistäkin. Tämä on minun valintani. Minä en huuda. Kun minä voin itseni hillitä, minä en huuda. Minä kuuntelen. Jos toisen täytyy sortua huutamiseen, minun pitää vain kuunnella tarkemmin. Minkä viestin toinen oikeasti minulle lähettää? Useinkaan ei sitä mikä huutaen tulee ulos...

"Minä kirjoitan kuuman, palavan rakkauden leimuavassa hehkussa,

villimetsän hermostuneen liikkeen ympäri raakkuvan sieluparven hätähuutojen,

tunnevirran ajatuksien läpi tikarilla iskien sydämeen

ja jumalten laulut räjähtävät aaltojen iskut täysien turistirantojen ylle."

Minulla on jo keinoni. 

Minulla on jo lauluni. 

Minulla on jo väyläni. 

Minulla on jo sanani.

Sinä et vain vielä näe sitä... 

Ja ennen kaikkea hyväksy

Ihan vaan hellästi
tässä näin lähekkäin.
Kädessäsi käteni,
puristuksessa varmassa.

Irti en päästä milloinkaan,
lopu ei matka hautaankaan.

Ihan vaan hellästi
tässä näin lähekkäin.

Sitä se elämä on. Ollaan lähekkäin, tunnustellaan toista ja liikutaan putkessa. Ollaan kasvokkain, vereslihalla ja vedetään yhdessä näkymätöntä köyttä. Kumpi voittaa silloin? Ei tätä kamppailua ratkaista enää voimalla, vaan ongelmanratkaisukyvyllä, vaikuttumisella, kuuntelulla ja ennen kaikkea hyväkymisellä.

Vaikutu siitä mitä toinen tekee.
Kuuntele sitä mitä toinen tekee.
Hyväksy se, mitä toinen tarjoaa.

Luottamus on yhteistä työtä - kumpikin antaa ja saa.

Hetken ajatus teatterista...

"Herneenrantu, itusiili ja kasvualusta. Siinä oikea kolmikko. Hetken ehkä pyörähtävät, kuka milloin missäkin, sitten jo näytelmä loppuu ja yleisö taputtaa ja hurraa rajusti. Rivoako? Kysyn ujosti. Herneenrantu nuupallaan, itusiili piikkejään jo takahuoneessaan teroittaa seuraavaa esitystä varten ja kasvoalusta - no se jää lavalle, jämähtäneenä, kaikkensa antaneena."

Teatteri on vereslihalla oloa, kaikkensa antamista, kyyneliä ja puhdasta verta. Mutta sehän me jo tiedettiinkin.

Kaunista etsimässä (osa 3)

Nyt olen askeleen lähempänä taidekäsitystäni. Voitte selata aikaisempiin merkintöihin, jossa luennolla oltuani jäin pohtimaan omaa taidekäsitystäni. Koska ihminen ei voi sanoa mitä taide on, minulla voi olla täysin oma taidekäsitykseni. Tämä ei ole valmis, mutta ehkä itunen.

"Taide on jotain sellaista kauneutta tai kauneutta, mitä ihminen ei aina edes osaa selittää, jolloin taide voi olla myös tunne kauneudesta tai kauneudesta. Minun taitepykimykseni on kauneus tai kauneus, riippuen mitä teoksellani haluan välittää, sillä onhan aina teoksellani joku tahto. Joten ainakin tällä hetkellä, tänä maanantaina 05.10.2009, taide on kauneutta tai kauneutta, pyrkimys kauneuteen tai kauneuteen ja pala tai hetki kauneutta tai kauneutta."

Se mitä taide minulle on huomenna, kuukauden päästä tai kymmenen vuoden päästä, jää nähtäväksi. Mutta idustahan se lähtee kasvuun.

Kaunista etsimässä (osa 2)

Kaunis ja minä

Omasta kädestä tämän veistin,
omista sormista nämä kolme viivaa tulivat.
Hirveässä tuskassa oli pakko päästää
metallilla rautapisaroina ulos
ja toivoa,
että Kaunis ottaisi kopin.

Pitkät sekunnit jo valuen pitkin yksinäistä ihoani pysähtyen
jokaiseen ihokarvaan, nytkähdellen kuin rangaistuksena ja
huutona tapetusta ajasta vailla toista sielua selässä kantaa.

Hengitin kolmesti:
Ovi kävi.
Kaunis tuli.
Otti minut syliinsä,

otti haavani
ja suuteli minua
lämpöisillä huulillaan.

Silloin putosi meiltä kolme kyyneltä maahan,
ja minä suutelin myös häntä.
Ja hänen sylinsä poisti olemasta
kaikki kolme viivaa.

Kaunista etsimässä (osa 1)

Mitä se kaunis tai kaunis on? Missä sitä kauneutta tai kauneutta on?

"Näin pienen tytön joka hymyili minulle. Tytön toinen sokea, ilkeänkin näköinen silmä sai minut itkemään. Tyttö hymyili minulle. Se oli kaunista."

Toinen sanoisi rumaksi, mutta toinen itkee kauniiksi. Tällainen on Neiti Tukaani.

"Sitten näin isän ja tyttären. Tytär on jo aikuinen, ainakin näyttää siltä. Jotain todella jännittävää, mutta samalla oikeasti kaunista heidän välillään oli. Kaunis isä-tytär suhde, sanoisin. Eikä kaneus ollut heidän kuvissaan tai siinä mitä he tekevät, vaan siinä miten he vain ovat."

Toinen näkee vuoriston hankalana ylittää ja kiipeillä, mutta toinen näkee vuoriston mahdollisuutena. Tällainen on Neiti Tukaani.

Ja sitten on vielä toinen, joka ahdistuu kun ei tiedä mitä kaunis on: "Maailma on ruma, jossa kuitenkin on jotain kaunista, muttei niin, että voisin enää sanoa maailmaa kauniiksi. Lapsen silmät ovat kai kaukonneet, samalla kun lapsen toivo ja ehkä kaipuu vain yltynyt."

Vanha mies ja Harakka

On iltapäivä, puolivarjoinen ja pitkä poikkilaituri. Poikkilaiturilla mies rauhallisesti istuu ja virvelöi. Tukka harmaa jo alkanut otsalta karata kaljuksi. Ujoilee. Haalistunut vihreä takki, keskiluokkaisesti käytetty ahkerasti. Vahva ja päättäväinen nenä. Kunnioitan.

Mies virvelöi rauhassa. Harakka kauempana. Aika kuluu, tovi vain. Mies istuu rauhassa virvelinsä kanssa. Harakka uskaltaa tulla lähemmäs...

Istuvat sitten vierekkäin, mies ja Harakka. Mies heittää palan leipää Harakalle. Katsoo. Mies katsoo sitten vettä ja laskee virvelinsä hetkeksi pois. Sitten vain istuu.

Mies sanoo jotain Harakalle. Olen niin kaukana, etten voi kuulla, seuraan vain kauempaa näytelmää. Sitten ottaa virvelinsä takaisin ja jatkaa rauhassa kalastamista. Aika kuluu, tovi vain. Ei nappaa ja laskee jälleen virvelin pois. Tokaisee taas jotain Harakalle.

Ja Harakka vain istuu miehen seurassa.

Edelleen puolivarjo, harmaa tukka, vahva nenä ja haalistunut vihreä takki. Ja ennen kuin aurinko ehtii laskea, lähtee Harakka lentoon, pakkaa mies virvelinsä ja poistuu.

Näytelmä on päättynyt.

Lähdön hetkellä

"Lähdön hetkellä sitä ihminen lopulta rauhoittuu kun huomaa lopun olevan lähellä. Kuoleman kanssa ei välttämättä ole kiva painia, varsinkaan yksin. Mutta missäs on vaihtoehdot..."

Elämä on haasteellista. Sehän me jo tiedettiinkin.

Äiti kyllä minä huolen pidän!

Millainen äiti sinulla on?


Äiti älä jää itkemään,
äiti kyllä minä huolen pidän.
Äiti rakastatko vielä kun olen taivaassa?
Onhan kyyneleesi vain kaipausta?

Mitä sanoitkaan, kuulinko oikein,
kun yritit kertoa?
Tänne hiljaa äänesi kuuluu,
pitää tarkkaan kuunnella.
Äiti, äiti odotathan?
Äiti, äiti muistathan?
Äiti, äiti kerrohan!
Äiti, äitiä rakastan!

Äiti älä jää itkemään,
äiti kyllä minä huolen pidän.
Äiti rakastatko vielä kun olen taivaassa?
Onhan kyyneleesi vain kaipausta?


Kyllä äidit aina huolehtii, vaikka kaikki olisi hyvin eikä enää tarvitsisi. Kyllä äidit aina perään katsoo, kyllä kyllä äidit. - Yleensä.


Äidit aina laulaa...

"Minä sinua rakastan..."

Aina silloin tällöin haluaa kuunnella kauniin rakkauslaulun, tietysti mielellään A'cappellana. Mikäli et vielä ole eksynyt kuuntelemaan, niin ota heleät äänet syliisi, sulje silmäsi ja paina kuva rakkaastasi mieleesi ellet jo verkkokalvoillasi häntä näe.

http://www.myspace.com/viisi

Minä sinua rakastan, tiedän sen.
Se ei ole vain hetken huumaa. 
Se on nuotion hehku hiljainen 
ja roihua polttavan kuumaa.

Se ei sammu, kun sammuvat halla yöt.
Se ei kuole kun maassa on routaa.
Se kestää arjet ja pehmeät yöt.
Se kestää on myrsky tai poutaa


Minä sinua rakastan, katsohan, 
kuinka kirkkaasti tuikkivat tähdet. 
Joka päivä ne sinulle lahjoitan 
jos kanssani matkalle lähdet. 
Ja kun kuljemme raskain askelin 
ja aika tuo murheita tupaan, 
pidän sinua silloinkin 
yhä rakastan sinua lupaan! 

Se ei sammu kun sammuvat halla yöt.
Se ei kuole kun maassa on routaa.
Se kestää arjet ja pehmeät yöt. 
Se kestää on myrsky tai poutaa


Mitä siitä jos ryppyjä poskiin saat 
taikka kumaraan selkäsi taipuu?

Kun näen silmäsi kirkkaat ja kuulakkaat 
taas polvilleen rakkaus taipuu.


Se ei sammu kun sammuvat halla yöt.

Se ei kuole kun maassa on routaa.
Se kestää arjet ja pehmeät yöt.
Se kestää on myrsky tai poutaa.

Se ei sammu kun sammuvat halla yöt.
Se ei kuole kun maassa on routaa.
Se kestää arjet ja pehmeät yöt.
Se kestää on myrsky tai poutaa.
On myrsky tai poutaa.

...hmmm...

Minä rakastan sinua silloinkin
jos ehdimme korkeaan ikään.
Olet edelleen suloisin,
ei hellyyttä sammuta mikään.


Kaunis on kaunista. Ruma on rumaa. Molempia tasaisessa suhteessa pitää olla, rakkaudessakin. Rakkaus on kaunista ja rumaa yhtä aikaa. Kyllähän me se jo tiedettiin.

Voidakseen kuolla, on voitava ensin elää

UUA
Ymmärrätkö sä vai oletko sä edelleen liian hauras kohtaamaan realiteetit? Sulla pitää olla rohkeus kohdata tämä asia, tuntuisi se kuinka pahalta tahansa. ”Sun pitää vielä viimeistä kertaa tuntea kaikki se, mitä sun niskaasi on ehditty surra, kaikki tunteet sekaisin ja yhdessä. Saa olla huono olo.” – Vain lapsi voi enää sun tapauksessasi ajatella niin yksinkertaisesti, että säkin sen ymmärrät! Ja sä tarvitset tänne lapsen, jotta sä ymmärrät mitä sä teet väärin! -Saa tuntua pahalta.

Riisu viitta, selästä suruja lasket.
Elämän väreitä etsit.
Kasvattaa luonnetta tunteet,
jotka kahlitsee meitä niin hiljaa.
Riisu viitta, selästä suruja lasket.
Kylmiä väreitä kulkee.
Kasvattaa luonnetta tunteet,
jotka elämän rajat piirtää.

UUA
Voidakseen kuolla, on voitava ensin elää - -

ANNIE
… jotta kannattaa kuolla.

Edgar Allan Poe: Kertomus hiljaisuudesta

Uusin kirjaostokseni oli aivan uskomaton alennuslöytö - ilmeisesti moni ei ole häntä löytänyt, tai pikemminkin ovat jo unohtaneet. Astetta vanhemmasta herrasta kun on kyse... Edgar Allan Poe:n Pelon ja kuoleman kertomuksia.

Novelli: Kertomus hiljaisuudesta
(Pelon ja kuoleman kertomuksia)

"Yhtäkkiä karmosiininpunainen kuu nousi kummitusmaisen usvan keskeltä. Silloin silmäni osuivat jokivarressa seisovaan suureen, harmaaseen, kuun valaisemaan kiveen. Kivi oli synkkä, pelottava ja korkea - se oli totisesti synkkä. Sen kylkeen oli kaiverrettu kirjaimia. Kävelin lummerämeessä, kunnes tulin niin lähelle rantaa, että pystyin näkemään kivessä olevat merkit. En osannut tulkita niitä. Olin palaamassa takaisin rämeelle kun kuu paistoi syvemmälle punaisena, jolloin käännyin udestaan katsomaan kiveä ja kirjaimia.  Kivessä luki YKSINÄISYYS."

Lukekaa. Oppikaa itsestänne hiljaisuudessa. Kokeilin kerran.

Hiljaisissa sydämen äänissä

"Kun hetkeksi istuudun alas, tai kuljen pimeässä laaksossa, kuulee HÄN minun sydämeni äänet, jokaisen herkän lyönnin. Ja HÄN vastaa takaisin lyömällä aina seuraavan äänen. Hiljaisuudessa kaikki muuttuu merkitykselliseksi. Vain siinä tunnen, mitä minä olen.

Kun kaikki äänet vaimenevat, laulu, puhe ja valitus, kuulee ihminen tuulen kutsun. Viesti korkeasta linnasta, jonka porttien äänettömät saranat aukaisevat ovensa meille polvistuneille. Silloin ihmisen sydän on suorassa yhteudessä toisensa kanssa.

Siellä sydämessä, missä hiljaisuus laskeutuu kuin hiekkapöly etsijänsä aavikolla, siellä sydän kuulee kuiskauksen, siellä särkynytkin sydän kuullaan ja siellä sydän kuuluu samaan joukkoon kaltaisiensa kanssa.

Kun sydän polvistuu eteen toisen, avaa rakkaudesta sylinsä kumpikin."


Belja

"Teatteri on minun hymyni maailmalle--"

"Teatteri on minun hymyni maailmalle, minun taivaallinen hymni toiseen totuuteen."

Belja

"Tunnetko saman tuulen ihollasi, minkä minä tunnen? Kuuletko saman kuiskutuksen, minkä minä kuulen? Näetkö saman, minkä minä näen? - Vai oletko vain välinpitämätön?" (25.07.2009)

Belja

(Nimetön)

Hetken saa olla vain silmät kiinni. Se mitä haluaa, on.

"Minä olen elävä. Minä olen tuoksu elämänlähteestä. Minä kehotan sinua kirjoittamaan tämän. Minä annan sinulle kaikki tarvitsemasi sanat. Minä en sinua jätä." (19.07.2009)

"Vielä ei ole aika. Minä tulen kyllä. Edessä ja takaa. Minä tulen kyllä." (21.07.2009)

"Minä tulen vielä." (22.07.2009)

"Minä autan, älä huoli. Älä pelkää. Älä anna minun unohtaa, minä autan. Luota minuun. Usko minuun. Minuun sinä voit turvata." (23.07.2009)

Mitä taide on?

Olen tänään päässyt nauttimaan hyvin psovosoivaa luentoa taiteen filosofiasta. Seuraavissa luennoitsijan väitteissä huomautan jo alkuunsa, että esimerkiksi sanat repliikki ja keskustelu on eri merkitys kuin normaalisti ymmärrettäisiin.

Luennoitsijan väitteet siitä, miten taidetta määritellään:

• Taide määräytyy aina yhteisöstä tai yhteydestä--
• Taide on aina dialogia - ja taidetta ei voi olla ilman keskustelua, jolloin kauniit esineet ja asiat eivät itsessään ole taidetta - vaaditaan keskustelukumppani eli dialogi.
• Taide on sen etsimistä, mitä ei voi löytää.
• Taiteeseen sitoutuneet = Taideyhteisö (ei saa käsittää paneeliraatina!)
• Taide yrittää sanoa sellaista, mitä ei voi sanoa.
• Taide on jotain mitä ei voi koskea, jotain mitä ei voi piirtää tai osoittaa "tässä on taide" - vaan taide on jotain mitä edes tekijä ei voi selittää vaan repliikki (=asia) muuttuu taiteeksi dialogissa. Rooli tekee repliikistä taiteen.
• Toisto ei voi koskaan olla taidetta.
• Taiteen rooli on se mitä ei ole tehty. Muuten vain toistetaan.
• Taide ei voi koskaan olla älyllinen oivallus.
• Taide särkee aina jotain (esim. ihmisessä).
• Heti kun asia (esim. taide) sanotaan todeksi, se ei enää ole totta.
  

Lähdin luennolta hyvin hajamielisen ja omituisin mielin. Päässä pyöri ja särki.

Omat pohdintani väitteistä:

"Jos taide on jotain, mitä ei voi selittää, niin ihminen (eli taideyhteisö missään muodossa) ei voi ymmärtää, mitä taide on, sillä muutenhan ihminen voisi selittää mitä taide on, jos sen ymmärtää. Onko tämä totta? - No ei tietenkään! Sillä heti kun joku muuttuu todeksi, se ei enää ole totta. - Eli mitä helvettiä taide on?"

Jälleen asia, mitä ei voi ihminen kertakaikkiaan ymmärtää.

"Taide ei myöskään voi olla tekijänsä vahinko, sillä jos me voimme määrittää jotain vahingoksi, olemme jo ymmärtäneet sen, eikä taidetta edelleenkään voi selittää."

"Kukaan ei voi sanoa mitään taiteeksi, sillä sanoessaan tekee sen todeksi - mikä ei enää silloin ole totta eli taidetta."

Ja opiskelen edelleen taidetta. Eli mitä siis opiskelen?

Mikä meille ihmisille on tärkeää?

Mikä meille ihmisille on tärkeää? Mikä erityistä? Mikä synnyttää intohimoa? Missä näkyy meidän rakkautemme?

Hyvät elokuvat ovat tärkeitä, mutta riittävätkö ne elämämme tarinaksi, vaikka se kerrottaisi kuvalla suoraan? Onko todesta tehty elokuva tosi vai mielikuva todesta? Kenen mielikuva, jos on?

Olen jälleen isoa kysymysmerkkiä..."niin pieni on ihminen."

"Se mikä kullekin ihmiselle tuottaa suurimman ilon - niin sen asian menettäminen tuottaa suurimman tuskan."

Belja

Paulo Coelho: Yksitoista minuuttia

"Näyttelemisestä oli kuitenkin hyötyä, sillä se toi esiin todellisen henkilön ja karkotti ne monet valheelliset persoonat, jotka asuvat ihmisessä."

"Jo aikojen alusta ihminen on ymmärtänyt, että kärsimyksen peloton kohtaaminen on portti vapauteen. - - Vapaus on vain siellä, missä rakkaus on. Ihminen, joka antaa itsensä kokonaan ja tuntee itsensä vapaaksi, rakastaa täydellisesti. Ja se joka rakastaa täydellisesti, tuntee itsensä vapaaksi."

"-- hallitakseen sielunsa, ihmisen on opittava hallitsemaan ruumiinsa."

"-- kun tekee fyysisiä harjoituksia ja vaatii ruumiiltaan kaiken, mieli saa outoa henkistä voimaa, joka on sitä "valoa", jota näin sinussa."

"-- maailmaa ei pyöritä nautinnon etsintä vaan pyrkimys luopua kaikesta tärkeästä."

"- Ei kevälle voi sanoa: "Kunpa tulisit pian ja kestäisit pitkään." Voi ainoastaan sanoa: "Tule, siunaa minua toivollasi ja pysy niin pitkään kuin voit."

"Unohdamme, että seksi on hengellisen energian - eli rakkauden ilmenemismuoto."


Paulo Coelho // Yksitoista minuuttia



Tarvitseeko tällaisten sanojen jälkeen enää paljon sanoa? Jos et ole Paulo Coelhon kirjoihin tutustunut, niin suosittelen lämpimästi. Ehkä kuitenkin kannattaa aloittaa Coelhon vanhemmasta tekstistä, Alkemistista. Sen luettuaan hyvin ymmärtää, että pitääkö lukemastaan vai haluaako mielummin lukea jotain muuta.

On varmaan aika selvää, mitä minä ainakin luen.

Suru on elämän pimeä hetki

Niistä pimeistä ajoista, joita jokainen elämässään joutuu kohtaamaan, niistä kumpuaa ilo ja onni - tai koko elämä. Jos ihminen ei osaa ollenkaan surra tai ei pysty astumaan toisen saappaisiin, niin ei ole mitään-mitään. Ei ole kivulle ylärajaa ellei alarajaa, ja koska kipua ei voi alarajamitata, ei ihminen voi myöskään sanoa, kuinka paljon jaksaa pimeyttä harteillaan kantaa.

Yöllä on myös pimeää.

Ei yöhön liity pekästään pelko, suru ja ikävä. On opittava elämään niin, että yössäkin voi nähdä onnen, rauhan ja uuden toivon, elämän voiton. Pimeys ei ole enää päivän loppu vaan valo voittaa aina aamulla pimeyden - oli yö ollut vuorostaan pimeyden pelkoa tai vuorostaan uutta toivoa ikuisesta elämästä.

Näyttelijyydestä

Mikä on hyvän ja huonon näyttelijän ero?

"Hyvä näyttelijä osaa jäljitellä, ilmentää ja näyttää totuuden mukaisesti kehollaan ja kasvoillaan sellaisen tunteen, mitä ei oikeasti juuri sillä hetkellä tunne (tai osaa palauttaa tämän tunteen kehoonsa). Huono näyttelijä tuntee näyteltävän tunteen, muttei osaa välittää sitä kasvoille eikä keholleen."

Ja mitähän olisi Aristoteles mieltä tähän? Runousoppikaan ei anna vastauksia kaikkeen.

Neiti Tukaani: Ystävä

"Mutta toisaalta ei sillä ole mitään väliä, että miksi joku haluaa olla toisen kaveri, vaan sillä on väliä, että haluaa olla (toisen kaveri)."


Neiti Tukaani


"En ole koskaan sattumalta istahdellut."


Neiti Tukaani

Elämän yllätykset

"Olen kuin vaviseva haavan lehti,
josta ei koskaan tiedä,
milloin se (taas) putoaa.

Olen kuin kuivunut hiekkalinna,
josta ei tiedä,
milloin se murenee."

Elämä yllättää aina. Läheisen sielun tuki on merkittävää, kun sydän ajattelee näin. Ja laulunahan se aina purkautuu minullekin kuultavaksi. Ei onneksi omani. Tulivuoret ovat kauniita katsella.


Belja

A-tyttö

Paikassa, jossa on aina kesä, vietti aikaansa A-tyttö.

Tuulen humina, lehtien särinä, kahinaa, veden aallot paiskautuvat kalliokiviin. Jaloissa tuntuu kylmä. Jaloissa.


Belja

Minä pidän villapaitaa

"Minä pidän villapaitaa ja lasken kymmeneen. Minä hyräilen laulua yksin ja hiljaa pimeässä. Minä osaan maalata kuin Picasso. Minä olisin yhtä kuuluisa kuin Mona Lisa."

Belja


"Pidä hatustasi kiinni tai lähtee se lentoon. Paiskautuu mereen ja lipuu pois. Vesi vie lakkia kauemmaksi, pois yhä ulapalle kauemmaksi. Siksi pidä kiinni, ettei käy kuin naapurille."

Belja

Ihminen on levoton

"Monet meistä hukkuneet,
monet meistä kaatuneet.
On monet meistä jo unohtaneet.

Ihminen on levoton."

Belja

Nouse ylös, nouse lentoon

"Nouse ylös, nouse lentoon.
Nouse pois tästä kaikesta.
Anna mennä, ole rohkea.
Usko ja luota itseesi."

Belja

Maailma on ihmeellinen

Mistä tietää, että haluaako toinen sanoa jotain, jos hän vain katsoo silmillään? Jos kerran haluaisi niin miksei kuitenkaan sano? Eihän tämä maailma voi niin vakava olla, ettei enää uskalla edes puhuakaan.

Mistä tietää haluaako toinen sanoa jotain tai tarkoittaako hän jotain sanomisellaan, kun "sanoo jotain muuta, mitä tarkoittaa"? Onko se hermostusta?

Maailma on ihmeellinen. Sehän me jo tiedettiinkin.

Paulo Coelho: Palanen

"He offers a novel full of suspense, a mirror image of the world we live in, where our commitment to luxury and the success of any cost often prevents us from hearing what the heart actually whispers."

Kuka?

"Mikä on menestyksen hinta? -- ne, jotka todella manipuloivat unelmiamme kulissien takana, pysyvät nimettöminä. He ymmärtävät, että tehokkainta valtaa on se jota ei huomaa - ennen kuin on liian myöhäistä." (Paulo Coelho)