Kun ihminen on yksinäinen. (Pelkkä sivulause, mutta entä jos ei ole niin paljon asiaa että voisi kirjoittaa edes päälausetta.)
Kielioppi on muuten enemmän kuin tarpeellista ja juuri siksi niin syvältä... Emmekö varsinkin me suomalaiset lähes oksenna, kun koemme jonkin asian meille tarpeelliseksi tai että itse olemme jollekin toiselle tarpeellisia? Ja silti kukaan ei halua olla yksinäinen, paremminkin haluttu.
Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa kokea, kun ei ole millään muotoa tervetullut eikä haluttu. Esimerkiksi ryhmäläisenä, ohjaajana, opettajana... tittelin päällä on yleensä kiva pällistellä.
"Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Kirja päivässä pitää kaikki muut ihmiset loitolla."
Kuinka moni kirjoittaa työhakemukseen harrastukseksi lukemisen? No onneksi minä en ole työnantaja.
Elämä on monimutkainen (ja sairas), mutta sehän me jo tiedettiinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti