Istun junassa. Juna heiluu mitättömän pienesti.
"Tämä hengittää!"
Ei sitä kukaan muu huomaa kuin minä. Tiedän.
Vaunu on lähes tyhjä: minä sekä silmälasipäinen nainen, jolla on ruskea hattaratukka kainosti poninhännällä. Meidän lisäki aivan vaunun toisessa päässä istuu vanhempi hiljainen nainen, selin minuun. Penkkien välistä näen kaistaleen päätä kun kurkistan. En kehtaa kauaa tuijottaa puolikasta takaraivoa. Ei edes tarvitse.
Hiljalleen tulee lisää ihmisiä, enkä enää tunne hengitystä. Ihmisliha tukehduttaa toisensa ja tappaa lopuksi sitten itsensä. Kuka nyt kärsimyksessä kestäisi kauaa elää?
Sitten tulee vanha aviopari. Mies ja nainen lapsenlapsensa kanssa. Mies istuu nyt sen silmälasipäisen naisen vieressä, vaimo miehensä edessä ja lasta en edes näe. Hän on turvassa pesässä. Mies näkee, kun katson häntä nopeasti, ehkä ihmettelee. Hänellä on tarkka ja napakka puhe, ei kuitenkaan mikään kovin äänekäs, tarkka vain ja oikein selkeä. Ryppyiset kädet laskevat rahaa junalippuihin, ovat merkki työstä. Vaari on kokenut. Lapsenlapsen ääni kuuluu jostain vaimon vierestä.
Juna lähtee. Vihdoin.
"Tunsin tänään, kuinka juna hengittää. Siinä se rintakehä nousi ja laski vuoroin, ja minä olin mukana. Se oli kaunista. Hetken tunsin olevani muualla kuin junassa, sylissä minä istuin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti