... selvä ja näkyvä väkivalta,
... piilevä väkivalta,
... verbaalinen väkivalta ja
... henkinen/fyysinen väkivalta (vielä erikseen).
Mitä havaintoja? Milloin sitä ihminen onkaan väkivallan keskellä? Milloin minuun kohdistuu väkivaltaa, minkä minä koen väkivallaksi ja mitä tilanteessa pitäisi tehdä?
Tänään olin tilanteessa, jossa minuun käytettiin selvää ja näkyvää väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa. Miksi? Valitsinko itse tilanteen? En. Olin koulussa. Kyseessä oli toinen opiskelija. Olimme tunnilla. Hänellä oli tilanteessa kaikki auktoriteetti ja vastuu, sekä tietysti näistä seikoista johtuen myös valta. Kuinka hän käytti tilanteen? Hän teki tilanteesta väkivaltaisen, minua kohtaan. Kenties muita ryhmäläisiäkin kohtaan. Ymmärsikö hän itse tehneensä näin? Ei.
"HUUDA!"
Minä vihaan itseäni kun huudan. Minä vältän ääneni korottamista ja huutamista viimeiseen asti ja kun satunnaisesti sorrun niin alhaiseen käytökseen, etten enää verbaalisesti osaa normaalisti itseäni ilmaista ja huudan, vihaan vihaan vihaan itseäni. En osaa kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka joutuvat toistuvasti turvautumaan huutamiseen. Onko huutaminen väkivaltaa? Minulle se on. Verbaalisesti jotain menee jo rikki.
"Väkivalta on aina ase jo itsessään."
Kyllä. Voidaanko tästä olla eri mieltä? Voidaan. Maailmassa on yhtä monta persoonaa kuin on ihmsitä. Myös siis väkivallalla on aika helvetin monta persoonaa! Tänään kohtasin jälleen yhden.
"AHDISTAA!"
Väkivalta sattuu. Kaikissa muodoissaan. Se lamaannuttaa. Se vie kyvyn ilmaista itseään rationaalisesti, ajattelu katkeilee, keho alkaa reagoida. Painun kasaan. Hävettää. Puolustan itseäni. Käpristelen. Jäykistyn. Jännitän. Keho hikoaa, haluaa paeta. SUOJATA. Ahdistus on myös suojatunne. Kunpa toinen ihminen vain osaisi toisen kehosta lukea kaikki nämä suhteellisen selvätkin merkit: "Minä en enää pysty!"
"AGGRESSIOTA PITÄÄ KÄSITELLÄ!"
Niin pitää. Mutta niin on monta väylää kuin on ihmistäkin. Tämä on minun valintani. Minä en huuda. Kun minä voin itseni hillitä, minä en huuda. Minä kuuntelen. Jos toisen täytyy sortua huutamiseen, minun pitää vain kuunnella tarkemmin. Minkä viestin toinen oikeasti minulle lähettää? Useinkaan ei sitä mikä huutaen tulee ulos...
"Minä kirjoitan kuuman, palavan rakkauden leimuavassa hehkussa,
villimetsän hermostuneen liikkeen ympäri raakkuvan sieluparven hätähuutojen,
tunnevirran ajatuksien läpi tikarilla iskien sydämeen
ja jumalten laulut räjähtävät aaltojen iskut täysien turistirantojen ylle."
Minulla on jo keinoni.
Minulla on jo lauluni.
Minulla on jo väyläni.
Minulla on jo sanani.
Sinä et vain vielä näe sitä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti